Jyrkkä mielipide

Joskus aikoja sitten sitä oli niin varma maailman menosta. Minulla oli jokaiseen asiaan mielipide, jopa sellaisiin tilanteisiin, joita minulle ei ollut koskaan tapahtunut. Mutta silti olin täysin itsevarma, että tiedän mitä siinä tapauksessa pitää tehdä, jos joku kerta itse sattuisin olemaan vaikka uudelleenrakennetussa ja uudelleenuppoavassa Titanicissa. Skenaarioita tulevasta elämästä oli miljoonia, mutta minä tiesin.

Tai ainakin luulin tietäväni. Joskus olisi mukava palata noihin lapsuuden tai nuoruuden varmoihin ajatuksiin ja kokea jälleen se suunnaton varmuus, jolla jokaisesta asiasta puhui. Maailma oli niin mustavalkoinen, että rajapinnat oli selkeä erottaa toisistaan. Meillehän opetetaan jo lapsina, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä on väärin tai oikein.

Kuitenkin aikuistuessaan sitä huomaa, että ehkä kaikki ei olekaan niin itsestään selvää. Lapsena opetetut tarinat noidista, pahoista äitipuolista ja metsään lapsensa hyljänneistä miehistä näyttäytyvät aivan uudessa valossa. Esimerkiksi köyhä mies, jolla oli liikaa lapsien suita ruokittavana, vaikuttaa nykyään minusta jotenkin surulliselta, säälittävältä ukonrähjältä, jolta oli loppuneet keinot selvitä karusta arjesta. Oliko lapsien heittäminen metsään oikea ratkaisu? Ei tietenkään, mutta silti jollain tasolla ymmärrän nyt paljon paremmin tuota köyhää talonpoikaa. Kaikille ei ole annettu etuoikeutta olla penaalin terävin kynä, joten kun eteen tulee raskaat ja vaikeat ajat, eivät kaikki osaa hoitaa asioitaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä hämärämmäksi maailma muuttuu. Mitä kauemmas kuljemme noista lapsuuden ehdottomista opetuksista, sitä enemmän joudumme itse pohtimaan asioita ja päättelemään uudestaan oikean ja väärän rajat. Voiko edes sanoa että joku on ehdottoman oikein tai ehdottoman väärin? Kuten lapsensa hylänneestä miehestä kertova tarinakin on saanut uusia piirteitä ajatuksissani, sitä vähemmän tuntuu että muistakaan asioista enää tiedän. Jos ennen olin täydellisen varma, että hylkään heti minut pettäneet ihmiset, nykyään en enää uskalla sanoa varmaksi sitäkään. Elämä voi heitellä meitä mihin suuntaan tahansa, joten kuka enää uskaltaa luottaa mihinkään sataprosenttisesti?

Johonkin näiden vuosien varrelle katosi se jyrkkyys, kun aina tiesi mitä mieltä oli ja mikä on oikein ja kaunista. Sen takia minulla nykyään särähtää heti korviin, jos joku sanoo sanan ”aina” tai ”ei ikinä”. Ei kukaan, kaikki, iankaikkisesti. Mikään näistä sanoista ei enää tunnu oikealta, sillä kuka sitä tietää? Kuka voi sanoa, että ei ikinä? Tai aina? Kuka pystyy antamaan sellaisia lupauksia, jotka kattavat tästä iankaikkiseen? Kuulostaa jo niin jumalalliselta puheelta, etten ainakaan itse kykene siihen.

Minkälaista tämä ihmisen kehitys on, kun lapsena kaikki oli selvää, nuorena mentiin suunnattomalla itsepäisyydellä ja varmuudella asioissa eteenpäin ja aikuisena kaikki rajat alkavat hämärtyä, eikä mikään ole enää absoluuttisen totta? Mihin tämä kehitys johtaa, kun olemme vanhuksia? Minusta alkaa näyttää siltä, että siinä vaiheessa ei riitä enää minkäänlaista varmuutta mihinkään, vaan kyseenalaistetaan kaikki ja toivotaan vain, että itse pääsee elämässään eteenpäin suurin piirtein oikealla polulla. Totuudet korvautuvat iän myötä toivolla, ja kaikki jyrkät mielipiteet ja varmuus on heitetty menemään. Tämäkö meitä odottaa vanhuudessa?

Olenhan vain pieni tyttönen

Joskus kannan huolta läheisistäni liikaa. Kun joku nukkuu vieressäni sairaana, houraillessaan korkean kuumeen takia, huolehdin niin että otsaani ilmestyy syviä kurttuja.

Joskus sympatiani kohoavat turhan korkeiksi kun kaverini kokevat elämässään kolhuja. Kun rakas ystäväni kertoo miesten olleen taas pettäviä sikoja, kurkkuani kuristaa ja vatsanpohjassa tuntuu surun suuri paino.

Joskus murehdin liikaa muiden puolesta. Kun perheenjäseneni kokevat jotain pahaa elämässään, kyyneleet valuvat pitkin poskiani.

Joskus sydämeni särkyy jonkun muun takia. Huolien, murheiden, tukahduttavien ongelmien, ystävieni, perheeni takia. Silloin tunnen itseni avuttomaksi tässä suuressa ja vaarallisessa maailmassa. Ja vaikka tämä olisi vain sanahelinää muiden korvissa, niin silloin tajuan, etten voi suojella ketään elämän kolhuilta. Voin vain tarjota olkapäätäni.

Paradoksi

Veri on vettä vahvempaa. Sukulaiset ja perhe ovat aina perhettä, vaikka mitä sattuisi. Minulle on pienestä pitäen kerrottu, että vaikka mitä maailmalla tulisikaan eteeni, voin aina palata kotiin, ovet kodissani ovat minulle aina avoinna. Onko mitään lohdullisempaa ajatusta? Tuli mitä tahansa, on joku johon voi luottaa. Perhe.

Silti toiset ovat mieluummin unohtaneet sukulaisensa kuin yrittäneet arvostaa näitä veriveljiä ja -sisaria. Ymmärrän kyllä, jos äiti on lyönyt joka toinen päivä nyrkillä naamaan. Eihän sellaiseen kukaan halua palata, koskaan. Mutta oletetaan, että ihminen tulee täysin normaalista perheestä, jossa eripuraa on toisinaan ollut, mutta pääpiirteittäin asiat ovat olleet hyvin. Tämän perusolettamuksen pohjalta en voi käsittää, kuka ei haluaisi pitää elämän hänelle antaneisiin ihmisiin yhteyttä, tai kuka ei haluaisi osoittaa rakkauttaan näille koko elämänsä ajan.

Mutta eihän se niin mene, sillä ihmiset ovat kai liian laiskoja. Minkä takia se onkin niin helppo hylätä läheiset ihmiset? Vaikka itse olen aina arvostanut perhettäni ja sen tuomaa turvaa, täytyy myöntää, että minäkin olen jättänyt tarttumatta puhelimeen liian useasti. Välit viilenevät, vuodet vierivät ja muodostavat ihmisten väliin kuin kiilan, joka väistämättä erottaa nämä toisistaan. Vuosi vuodelta kiila kasvaa ja on yhä vaikeampaa ottaa toiseen yhteyttä. Tai toisin sanoen on yhä helpompaa vain olla omassa piirissään, unohtaa.

Minäkin olen kuullut monia tarinoita siitä, kuinka siskojen kanssa tapeltiin lapsena, kuinka vanhemmat kurittivat, mutta lopulta tarkoittivat vain hyvää. Olen kuullut tarinoita, kuinka lapsia käytettiin perheessä kuin orjatyövoimana, tai toisissa perheissä heitä kohdeltiin kuin silkkihansikkaita. Kaikkien yhteisten kokemusten jälkeen, kun on elänyt toisten kanssa melkein parikymmentä vuotta samassa talossa, luulisi niiden ihmissuhteiden olevan voimakkaita. Luulisi näiden ihmisten tietävän sinusta kaiken ja ymmärtävän myös sen. Jos kiukuttelet maanantaiaamuisin, luulisi perheen tietävän sen kuuluvan luonteeseesi, eivätkä he letkauttaisi korvaakaan sille. Niin pitkän ja tiiviin yhteiselon jälkeen voisi kuvitella perheen olevan tiivis paketti, jossa jokainen rakastaa ja ymmärtää toisiaan.

Silti joudun kysymään, että minkä ihmeen takia rakkaimmat ihmiset elämässämme ovat niitä, joiden kanssa on usein hankalin tulla toimeen? Miksi parhaimmat ystävät ovat perheen sisällä, monimutkaisten ihmissuhdesolmujen hiertämiä? Miksi ihanimmat ihmissuhteet ovat niitä, joiden takia kannattaisi taistella, mutta jotka samalla ovat niin helppo päättää hiljaiseloon ja vuosien väliin tuloon?

Miksi perhe on monille samalla sekä kaikista kivuliain että kaikista rakkain ja tärkein asia?

Kumma juttu

Pienet vauvat itkevät sen minkä ehtivät. Pienet lapset heittelevät leluja ja tömisyttävät jalkojaan. Vähän isommat lapset huutavat ja meuhkaavat. Vanhemmat saavat kuulla varmasti kyllästymiseensä asti kiukuttelua. Silti sitä yritetään rajoittaa ja tehdä hidasta työtä sen kitkemiseksi kokonaan pois.

Puolilla ihmisistä tämä koulutus onnistuu ja he jättävät kiukuttelun viimeistään teini-iän jälkeen.

Naiset jatkavat sitä lopun elämäänsä.

Elämää vihayhteiskunnassa

Ihmisiä on erilaisia, ja olen itsekin huomannut jakavani heitä milloin minkäkin perusteen mukaan eri kasteihin. On sosiaalisia ja ujompia ihmisiä, on menneisiin takertuvia ja aina eteenpäin katsovia. On vaikea kuitenkin kuvailla seuraavaa parivaljakkoa niin, ettei toinen niistä kuulostaisi heti negatiiviselta. Maailmassa on nimittäin suoriutujia ja tyytyjiä.

Eikö heti kuulostanutkin siltä, että toinen ryhmä on jotenkin energinen, eteenpäin elämässään pääsevä ryhmä, joka on tarmokas ja täynnä loistavia ihmisyksilöitä? Ja eikö samalla kuulostanutkin siltä, että toinen ryhmä koostuu jonkinlaisista laiskoista vätyksistä, jotka eivät yritä tehdä mitään elämänsä parantamiseksi?

Valitettavasti tältä se varmasti kuulostaa monen ihmisen korvissa, etenkin nyky-yhteiskunnassa, jossa täytyy koko ajan suorittaa ja pyrkiä parempaan. Onko kukaan kuitenkaan oikeasti miettinyt, että jos kaikki meistä pyrkisivät olemaan ammatiltaan johtajia, ei olisi enää ketään johdettavaa? Ja jos kaikki välttelisivät opetusministerimmekin huonoiksi työpaikoiksi luokittelemia paikkoja, ei kukaan olisi huoltoasemalla meitä enää palvelemassa auton pesunesteen ostossa, postimme jäisi jonnekin keskukseen, josta se olisi itse haettava, ja julkiset tilat kerrostuisivat kohta likaan, kun kukaan niitä ei olisi siivoamassa.

Maailma tarvitsee niitä jotka pyrkivät ylöspäin tai eteenpäin elämässään ja urallaan, mutta maailma tarvitsee myös näitä hiukan vähempään tyytyväisiä ihmisiä. Sillä vaikka minä nimitin heitä ensimmäisenä tyytyjiksi, eli sellaisiksi ihmisiksi, jotka joutuisivat tyytymään jotenkin vähempään, jollain lailla huonompaan, ei sen välttämättä tarvitse olla niinkään. Toiset ihmiset ovat onnellisia juuri siinä missä ovat, toiset ihmiset saattavat oikeasti nauttia ollessaan postinjakajia eivätkä suuren firman johtajia, toiset ihmiset saattavat nauttia asuessaan vuokralla jossain mukavassa pikku kodissa, eivätkä suuren linnan omistajina. Onnellinen voi olla vähemmästäkin.

Miksi se on silti niin vaikea uskoa? Tämän päivän maailmassa niin moni haluaa lytätä nämä pieneen tyytyväiset ihmiset. Toisille on jo syntyessä annettu mahtavankokoinen motivaatio suoriutua asioista, päästä elämässään pitkälle ja kiertää koko maapallo tutustuen eri kulttuureihin. Kaikki eivät kaipaa sitä. Miksi se olisi sen pahempi tapa elää kuin hienostoherran helmoihin pukeutuneena?

Nämä kaksi ryhmää ovat sodassa keskenään. Suoriutujat ja tyytyjät. Jos osaa katsoa oikein, heidän kinasteluaan näkyy kaikkialla, netin keskustelupalstoilla, työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluissa ja koulutuspaikkoja mainostettaessa. En silti ymmärrä sitä, sillä minusta jokainen saa tehdä elämällään mitä tahtovat, mutta valitettavasti olen huomannut, että hyvin monilla elämässään suoriutuvilla ihmisillä on tarve hakea omaa paikkaansa lyttäämällä muita. Johtajaksi haluava ihmettelee ääneen, miksi kukaan tyytyisi vähempään, kun tarjolla on niin hieno ammatti, ettei sen nimike edes mahdu yhdelle käyntikortille. Hyvin rahaa tienaava miettii, miksi kukaan haluaisi kituuttaa pienellä palkalla. Tosiasia kuitenkin on, että pienellä palkalla elävä ei ehkä tunne kituuttavansa, vaan elävänsä hienoa elämää. Paskaduunissa oleva saattaa ajatella olevansa mukavassa työssä, josta nauttii täysillä. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta sanoa toiselle ihmiselle, että tämä elää elämänsä väärin.

Jokin näissä kahdessa ihmisryhmässä on loppupeleissä niin erilaista, etteivät ne tule toimeen keskenään. Olen itse joutunut hylkäämään ihmissuhteita sen takia, että olen huomannut tavoitteemme olevan liian erilaisia elämässä. Toiset tuntuvat haluavan koko ajan lisää, lisää ja lisää. Minä yritän ymmärtää sitä, ja annan heidän elää omalla tavallaan. Toiset tuntuvat jäävän kilometritehtaalle omasta halustaan. Minä yritän ymmärtää sitäkin, ja annan heidän elää oman elämänsä kuten tahtovat. Onko se niin vaikea ideologia toteuttaa? Eikö voisi vain todeta, että toisen tapa elää ei ehkä ole minulle se paras, mutta mikä minä olen sen paremmuutta tai huonommuutta toisen ihmisen kohdalla arvioimaan? Miksi niin monen suoriutujan tulee hakea sitä omaa korokettaan tuoden esille muiden alemmuuden? Miksi niin monen tyytyjän täytyy yrittää nostaa itseään halveksimalla suoriutujia?

Joskus haluan paeta todellisuutta

En pidä eroista. En ole koskaan ollut hyvä sanomaan hyvästejä, enkä ole koskaan ollut hyvä hyväksymään tilanteita, joissa jostain ihmisestä on joutunut luopumaan.

Vaikka kirjoitinkin tässä taannoin, että olen yrittänyt opetella luopumisen taitoa, ei se silti ole ollut täysin ruusuinen opin tie. On niin paljon helpompaa vaipua melankolisiin mielikuviin entisajoista, jolloin asiat olivat jonkun kanssa vielä hyvin, kun vielä kaverin kanssa saattoi soitella milloin tahansa tai kun vielä toisen ihmisen kanssa saattoi nauraa kaikelle mahdolliselle vaikka vain netissä keskustellessa. On paljon vaikeampaa olla yksin tai antaa menneiden olla menneitä. Niihin on niin helppo takertua ja pitää lujasti kiinni, vaikka kaikki olisi menetetty jo aikoja sitten.

Sen takia en pidä romanttisista elokuvista, jotka eivät pääty kliseiseen lausahdukseen, jossa he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Jos haluan katsoa romanttisen komedian, en halua masentua tai joutua kohtaamaan elämän karuja realiteetteja, joissa jokainen ei heti löydäkään ikuista onnea. Jos minä valitsen elokuvan vuokrattavaksi tuon genren hyllystä, minä haluan löytää pienen palan toivoa ja humpuukia.

Haluan elokuvan noudattelevan tutun turvallista kaavaa, jossa mies ja nainen ensin löytävät toisensa, ovat onnellisia ja hullaantuvat toisistaan täysin. Sitten tapahtuu jokin ehkä mitättömältäkin vaikuttava tapahtuma, jonka jälkeen he ajautuvat erilleen. Joko tämän tapahtuman jälkeen he tajuavat elämäntapojensa eroavan toisistaan liikaa, tai sitten toinen on pussannut jotain kolmatta osapuolta pikku hiprakassa. Hups. Mutta kuitenkin tämän jälkeen haluan parin löytävän toisensa uudelleen, tajuavan kuuluvansa toisilleen, ymmärtävän, että he kaksi tekevät toisensa onnellisemmaksi kuin voisivat koskaan muuten olla, vaikka toinen syökin leipänsä makkara juuston päällä.

Pidän tästä juonikuviosta, koska se on turvallinen. Se on tylsä ja ennalta-arvattava, mutta ainakin siihen voi luottaa. Olen pari kertaa erehtynyt katsomaan romanttisia elokuvia, joissa lopussa pari tajuaa olevansa liian erilaisia, ja että rakkaus on vain loppunut. Tiedän, että se kuuluu tosielämään, mutta en halua sen kuuluvan hömppäleffoihin ja rentoon elokuvailtaan, kun rojahdan sohvalle odottaen hupaisia kohtauksia, joille voin nauraa.

Antakaa minulle edes silloin tällöin tauko tosielämän julmista maneereista. Edes romanttisen komedian muodossa.

Taistelu faktoja vastaan

Saatan joskus kuulostaa suoraan sanottuna hiukan hölmöltä. Tiedän sen itsekin. Minusta on vain paljon mielenkiintoisempaa etsiä erilaisille asioille vaihtoehtoisia selityksiä. Ei kaiken tarvitse aina olla niin tylsää,sillä kun vähän aikaa vääntelee asioita päässään, saa niistä paljon hauskempia juttuja aikaiseksi.

Mietin esimerkiksi koiria eräs päivä, lähinnä siitä syystä, että olin viettäny kolmen karvakasan kanssa viikon verran aikaa. Ne eivät haisseet kovinkaan hyvältä, täytyy myöntää. Kuitenkin kävellessäni taas seuraavana päivänä marketissa, satuin kulkemaan eläintenruokahyllyn ohitse. Oletteko koskaan oikeasti vapaaehtoisesti kävelleet juuri sen hyllyvälikön läpi, josta napataan kissoillemme ja koirillemme sapuskat? Siellä haisee aivan järkyttävälle, joten heitin ilmoille ehdotuksen, että jos koirat syövät kauhean hajuista ruokaa, ehkä sen takia ne itsekin haisevat pahalle. Ihminen on sitä mitä syö, sanotaan. Mikseivät koiratkin haisisi sille mitä syövät?

Ehdotukseni tyrmättiin heti alussa, ja todettiin koirien turkin rasvoittuvan niin nopeasti, että hajun lähde on ainoastaan siinä. Mielestäni on kuitenkin paljon mielenkiintoisempaa miettiä niin, että koiran turkin läpi puskeekin oikeastaan haju sen ravinnon lähteestä.

Ehkä seuraavaksi vien kamukoirilleni ruusuntuoksuisia antimia, joten ehkä sen jälkeen ilma niiden ympärillä tuoksuu aivan uudenlaiselle.

Lääkettä ja sassiin

”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa”, sanoi Jumala mahtipontisesti luotuaan Aatamin ja Eevan.

Vain kaksi ihmistä, ja koko maailma pitäisi täyttää jälkeläisillä. Kuulostaa mahdottomalta tehtävältä, etenkin kun miehet tunnetusti pakoilevat vastuuta, eivät halua lisäharmia arkeensa eivätkä ainakaan missään nimessä halua räkäistä kakkavaippaista mukulaa harteilleen miltei kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Hyvä on, vaipat lähtevät vähän nopeammassa ajassa pois, mutta kuitenkin pääajatuksena oli, että miehet ovat lurjuksia.

Luulen Jumalan huomanneen tämän kauhean virheen hänen suunnitelmassaan. Miehestä oli tullut alisuoriutuja suvunjatkosuunnitelmassa, joten tilanne vaati jonkinlaista ratkaisua. Niinpä Jumala kehitti katalan juonen, jolla miehistä riippumatta saataisiin maan kamaralle tuhansia ja taas tuhansia vauvoja, joista myöhemmin kehittyisi kokonainen sivilisaatio, globaali maailma. Jumalan ratkaisu tilanteeseen on täytynyt olla vauvakuume.

Kauhea tauti, joka iskee naisiin viimeistään vähän ennen kolmeakymmentä ikävuotta. Yhtäkkiä kuolaavista mini-ihmisistä häipyy kaikki vastenmielisyys naisten mielissä, ja tilalle astuu paljon lässytystä ja hempeitä unelmia. Yhtäkkiä vauvat ovat söpöjä. Ja ihania! Ja lutuisia! Ja voi kuinka kauniisti ne jokeltelevat ryömiessään lattialla, iloisina! Jostain syystä tässä kohtaa naiset unohtavat ne kiljuvat kakarat kaupoissa, jotka herättävät närää koko muussa ostoskunnassa, tai ne maahan heittäytyvät mukulat, jotka eivät halua lähteä vielä leikkipuistosta, koska on vaan niin kivaa keinua ja äiti tarjoaa kotona huonoa ruokaa. Kuumeen yllättäessä kukaan ei muista niitä kamalia muistoja, jolloin on kuullut vieraan lapsen huutavan täydessä bussissa: ”Äiti on ihan tyhmä!”

Meidät on huijattu lisääntymään.

Kuitenkin ihmettelen, ettei nykymaailman ylikansoitetulla ja täyteen ahdetulla planeetalla ole vielä yksikään tiedemies keksinyt lääkettä tuohon pahimmassa tapauksessa tappavaan tautiin. Miksei edes Kiinassa ole kehitetty jonkinlaista antibioottia vaivaan?  Sitä on yritetty kontrolloida määräyksillä ja viranomaisilla, mutta sehän on aivan yhtä tehokasta kuin säätää laki, jossa päätetään flunssaan sairastuvien eliminoinnista. Ei kukaan voi kontrolloida sitä, vauvakuume vain tulee kun on tullakseen. Sairastuttaa naiset, ja sen jälkeen lihottaa nämä ja saa nämä täräyttämään maailmaan yhä lisää ihmisiä. Ja niin ihmiskunta sikiää yhä edelleen.

Joten jos joku kysyy minulta syytä täyteenahdettuun maapalloomme, minä syytän vauvakuumetta. Ilman sen luomia ruusunpunaisia kakkuloita naisten kasvoilla ei ehkä olisi niin paljon kiljuvia ja kiukuttelevia vauvoja. Ilman sitä naiset ehkä säilyttäisivät järkensä ja useammat meistä olisivat lapsettomia.

Siinä ratkaisu päättäjille – jos tahdotte hillitä tätä Jumalan meille antaman tehtävän täyteenpanemista, keksikää naisille jokin lääke, joka palauttaa heille oikean asenteen vauvoihin ja lopettaa  taidon lässyttämiseen, kuinka hellanlettas niitä pikku mussunlussunnussukoita…

Elämä se on sitten vaikeaa

Tiedättekö sen uupumuksen tilan, kun väsyttää niin paljon, että ei edes jaksa mennä nukkumaan? Sitä tietää, että jos kaatuisi sänkyyn nyt, niin olisi jo puolen minuutin päästä unessa. Sitä ennen pitäisi kuitenkin käydä juomassa lasi vettä, koska janottaa, ja käydä vessassa ja pestä naama ja harjata hampaat. Mikä kauhea työmäärä.

Kuitenkaan loppujen lopuksi ei jaksa tehdä edes näitä pieniä iltatoimenpiteitä, vaan jää vain koneelle yhä pidemmäksi ja pidemmäksi aikaa istumaan ja tuijottamaan ruutua silmät enää puoliksi auki. Samalla miettien koko ajan nukkumista, ja kuinka aamulla olisi virkeä, jos nyt painuisi pehkuihin. Samalla miettien, että jospa sitä nousisi koneen äärestä ihan kohta, ihan parin minuutin päästä, ihan justiinsa…

Valta on karannut käsistäni

Kävelin eteenpäin kadulla, pikkuhiljaa tihensin askeleideni kulkua hölkkään. Juoksin. Hypppäsin kerran, sitten toisen kerran. Juoksin vielä vähän ja hyppäsin jälleen ilmaan – jäin sinne keikkumaan noin metrin korkeudelle maan pinnasta ja pyrin tahdonvoimallani korkeammalle. Joskus heiluttelin käsiä tasaisessa tahdissa päästäkseni ylemmäs. En koskaan päässyt kovin paljon korkeammalle kuin sähköjohdot tai puun latvat, mutta minä tein sen kuitenkin. Minä lensin, ja tein sitä usein.

Nykyään unissani on yhä enemmän sattumanvaraisia ja omituisia tapahtumia, joista voin aamulla vain arvuutella, mitä ihmettä ne tarkoittivat. En kohoa korkeuksiin kuin joskus harvoina onnellisina kertoina.

Se johtuu siitä, etten enää osaa hallita uniani. Kauan aikaa minä osasin tehdä sen, mietin unissani mihin suuntaan haluan mennä tai mitä haluaisin tapahtuvan seuraavaksi. Joskus mukavasta unesta herätessäni kävin takaisin nukkumaan vain päästäkseni takaisin tuohon samaan maailmaan, josta juuri heräsin, ja hyvin usein pääsin kiinni takaisin samoihin tapahtumiin.

Jossain vaiheessa vain kadotin tuon taidon, ja olen siitä lähtien pohtinut, kuinka voisin riistää valtikan omaan, tiedostavaan käteeni alitajunnaltani.

Haluaisin taas lentää.