Ajatus ilman päämäärää

Toisinaan
sanani juuttuvat kurkkuun.
Toisinaan
puheeni ei solju valtoimenaan.
Toisinaan
haluaisin vain istua hiljaa ja tuijottaa ikkunastani ulos ajattelematta mitään.
Toisinaan
en tiedä mihin elämä minua vie, mutta minä koitan olla välittämättä asiasta liikaa.
Toisinaan
annan virran viedä.

Hamehelmaiset hölmöläiset

Olen viime aikoina huomannut puhkuvani miespuolisten kavereideni kanssa samaan tahtiin erään mysteerisen asian äärellä. Asiaan kuuluu syvään huokaiseminen, silmien pyörittäminen ja sitten yksi ainut sana, tympääntyneenä puhahtaen: ”Naiset…”

Olen aina ollut jollain tavalla sitä mieltä, että miehet osaavat suhtautua elämään ja ongelmiin paljon paremmin. He eivät näytä murehtivan turhia, vaan kävelevät eteenpäin välittämättä turhista esteistä. Taaksepäin ei pidä jäädä vilkuilemaan, vaan katse suuntautuu eteenpäin. Turhista sanankäänteistä ei jäädä analysoimaan erilaisia vivahteita, joista saattaisi sitten nähdä piilomerkityksiä ja salattuja aikeita, joita puhuja on halunnut kertoa kertomatta kuitenkaan mitään.

Entäs sitten seurustelusuhteessa elävät, voi heitä. Miehet näyttävät osaavan asuhtautua moniin asioihin paljon terveemmin. Kavereiden kanssa vietetystä saunaillasta ei kuvitella sen suurempia, vaan annetaan asian olla – tarvitseehan jokainen meistä ystäviä elämäänsä, joten ei sellaisista pidä jäädä mököttämään. Satunnaisista myöhästymisistä ei tehdä suurta kynnyskysymystä, joka itse asiassa viittaakin siihen, miten ja millä lailla toinen arvostaa kumppaniaan. Likaisten sukkien jättäminen keskelle makuuhuonetta ei itse asiassa ehkä viittaakaan siihen, että suhteesta on rakkaus loppu ja välttämätön tuho on tulossa.

Joskus miehillä näyttää olevan enemmän järkeä päässään kuin meillä naisilla. Olenkin päätynyt toteamaan, että joku joskus jossain on antanut naisille oikeuden suuttua ihan mistä vain ja ihan kaikesta. Lisäksi meillä on uskomaton kyky kehittää salaliittoteorioita sinne, missä niitä ei ole, piilomerkityksiä sinne, missä niitä ei voisi järjellä nähdä suurennuslasillakaan ja sanakäänteistä väännettyjä loukkauksia sellaisten ihmisten suuhun, jotka ovat oikeasti lempeämpiä kuin herttaiset lampaat. Aivomme käyvät ylikierroksilla ja ylikuumentuvat joka päivä.

Miehet eivät ota vitseistä itseensä niin helposti ja kestävät hölmömpiäkin juttuja nauraen niille makoisasti kanssani. Saatan vitsailla miespuolisten ystävieni kanssa vaikka minkälaisista aiheista, joille naiset vain tuhahtelevat ja kysyvät tympääntyneinä: ”Niina, oletko tosissasi?” Kirjaimellisesti, olen kuullut tuon tylyn kysymyksen liian monta kertaa. Mikään ei tapa sisäistä koomikkoani niin nopeasti kuin kysymys siitä, kerronko vitsiäni oikeasti siinä mielessä, että se olisi naurun arvoinen.

Vaikka naiset osaavat ajatella joskus liikaakin, niin toisinaan emme ilmeisesti ajattele ollenkaan yhtään mitään. Keskustelin erään tuttuni kanssa baarissa siitä, kuinka helposti naiset saa sieltä matkaansa. Mikä tahansa muu kuin limainen alkukommentti, pieni erilaisuus ja jopa typerät temput toimivat kuulemma melkein joka kerta. Naisia saa huijattua niin helposti, että joskus se aiheuttaa minussa suurta hämmennystä. Olen usein sanonut, että jos minä olisin mies, olisin menestyksekäs pelimies. Sellainen, jolla on eri nainen jokaiselle viikonpäivälle.

Viime aikoina ristiriitainen suhtautumiseni naisiin on vain korostunut. Vaikka elämässäni on rakkaita naisia, joista en luopuisi millään, niin yllättävän usein olen joutunut huokailemaan naissukupuolen typeryyttä. Kaikeksi epäonneksi on kuitenkin todettava, että myös minä olen nainen, joten jossain tuolla syvällä sisimmässäni asuu pienen pieni todellinen nainen, joka suuttuu väärän värisistä ruusuista, tuohtuu pornografiaa sisältävistä vitseistä ja on oikeutettu tallomaan kaikki miehet jalkojensa alle vain koska nyt vain tuntuu siltä. Ja tämä mielikuva pienestä, todellisen naisluonteen omaavasta osasta minussa, se jos mikä pelottaa minua.

Lopetan olettamisen

Elämäni aikana olen haaveillut monista asioista. Käyn usein nukkumaan miettien seuraavan päivän tai tulevien viikkojen kulumista ja kaikkia niitä mukavia asioita, joita tulee tapahtumaan. Mielikuvien pyöriessä päässäni leppoisalla tahdilla, on turvallista ummistaa silmänsä ja lipua uneen tyytyväisenä, iloisten ajatusten siivittämänä.

Toisinaan kertaan mielessäni erilaisia uhkakuvia tulevista asioista. Kun olen menossa ikävähkön kuuloisen puhelun jälkeen ystävääni tapaamaan, olen varma että hän kääntää minulle selkänsä ja kävelee ainiaaksi pois. Tenttiin astellessani pistän pään kumaraan ja selän köyryyn ja olen valmiina kohtaamaan jälleen uusia pettymyksiä. Pessimistiset kuvat seuraavat toisiaan ja valtaavat joskus mieleni.

Sitten elämä yllättää minut jälleen. Tuhoon tuomittu tenttiyritys osoittautuukin menestystarinaksi, samalla kun haaveilemani mukavat tapahtumat jäivätkin toteutumatta. Odotukset ja todellisuus kohtaavat elämässäni harvoin, sillä mitä enemmän jotain asiaa toivon, sitä pienemmällä todennäköisyydellä se näyttää toteutuvan. Samalla taas harmaanmustaksi olettamani iltapäivä saattaa saada täysin uuden käänteen vanhan tutun laittaessa minulle kutsun lähteä kanssaan elokuviin.

Oletan kaikenlaista. Edelleen mietin elämääni eteenpäin ja saan uskoteltua itselleni, kuinka mukava tilanne olisikaan, jos junan saapuessa kotikaupunkiini ystäväni olisikin siellä vastassa, auttamassa minua raskaiden kantamusten kanssa. Kun sitten juna pysähtyy asemalle, en näe ketään. Oletan sekä hyviä että pahoja asioita, oletan niitä sellaisella varmuudella, että joku saattaisi luulla minun uskovan itsessäni asuvan pienen ennustajan, joka osaa katsoa tulevaisuuteen.

Viime aikoina olen kuitenkin kyllästynyt tähän piirteeseeni. Elämä yllättää. Elämä ei mene koskaan niin kuin mietin. Elämä ottaa aina uusia polkuja, jotka haarautuvat vielä eteenpäin monta kertaa yhdenkin päivän aikana, enkä voi koskaan tietää mihin päädyn. Koska kaikki on aina lopulta niin monimutkaisten käytösmallien, toteutumistodennäköisyyksien ja valintojen summa, en voi koskaan tietää mitä tuleman pitää. Miksi siis edelleen yritän? Miksi koitan uskotella itselleni, että omat uskomukseni huomisesta päivästä pitävät paikkansa? Se on täysin turhaa, eikä siitä koidu mitään hyvää. Paitsi ehkä tuo tutun turvallinen olo nukkumaan käydessä, kun pohtii kaikkia niitä ihania asioita, joita seuraava päivä saattaa tuoda tullessaan.

Ehkä huomenna olen miljonääri. Ehkä huomenna onni on matkassani sekä rakkaudessa että peleissä, vanhan sanonnan vastaisesti. Ehkä huomenna minä olen oikea Hannu Hanhi kaikessa.

Uusi pelko

Maailman sanotaan kutistuneen vuosi vuodelta pienemmäksi. Matkaajat törmäävät turistirysiin entistä useammin ja jopa toiselle puolelle maapalloa kulkiessa saattaa törmätä oman kotikylän ihmisiin aivan sattumalta.

Kuitenkin vain yksi pieni kommentti voi muuttaa kaiken. Ystävä, joka sanoo mahdollisesti muuttavansa lähiaikoina kauas pois koto-Suomesta saa maailman vaikuttamaan pelottavan suurelta. Niin isolta paikalta, että sinne hukkuu yksi ihminen täysin kadoksiin.

Yhtäkkiä minulla tuntuu olevan suurten paikkojen kammo.

Ajatuksen leppoisasta virrasta keskustelun synkkiin syövereihin

Vaikka yleensä pidänkin toisten kanssa syvillä keskustelun vesillä soutelusta, joskus se raivostuttaa minua. Ilmeisesti joskus on oikeaoppista pitäytyä omissa asemissa niin vahvasti, että sinne kaivetaan bunkkeri, hankitaan vuosikymmenien kuivamuonat ja linnottaudutaan omiin kantoihin kunnes kuolema koittaa. Toisten mielipiteitä ei saa edes sävytettyä omilla ajatuksillaan kuin kuolleen ruumiin yli.

Tällaisia ihmisiä löytyy esimerkiksi hiukan vanhemmista, kun elämänkokemusta on jo niin paljon, että omat mielipiteet ovat saaneet tarpeeksi monia vahvistavia faktoja taakseen, eikä siinä vaiheessa muita totuuksia enää uskota edes olevan olemassa. Silloin muistetaan vanhat ja hyvät ajat, kun miehet olivat rautaa eivätkä koskaan itkeneet, eivät pidelleet toisiaan kädestä kiinni tai murtuneet elämän kovuuden edessä. Suomalaisella sisulla päästiin pitkälle, eikä keuhkokuumekaan suostunut kaatamaan tarpeeksi sisukasta ihmistä petiin. Vaikka usein nämä omien mielipiteiden järkkymättömät vaalijat ovat hiukan vanhempia, en mene sanomaan sen olevan yleistettävä totuus. Myös nuoressa ystäväpiirissäni on sellaisia tapauksia, joiden kanssa voisin vääntää kättä monta päivää aiheesta jos toisestakin, mutta jääräpäät eivät suostuisi avaamaan silmiään toisenlaiselle maailmankatsomukselle.

Tietysti meillä on sananvapaus, saamme ajatella ihan mitä haluamme. Enkä sano sitäkään, etten kunnioittaisi noita toisia mielipiteitä, sillä jokainen on varmasti elänyt erilaisen elämän ja kokenut eri asioita, jolloin yhden pienenkin mielipiteen takana voi olla loppumaton ketju erilaisia syy-seuraussuhteita. Minä kunnioitan myös toisten mielipiteitä, ne voivat olla oikeita, ne voivat olla jopa erittäin paljon parempia kuin omat ajatukseni, sillä mitäs tällainen nuori tytönhupakko vielä elämästä tietäisi sataprosenttisen varmaksi.

Verenpaineeni saa nousemaan se seikka, että toisinaan tapaan sellaisia mielipiteitä omaavia ihmisiä, joilla ei riitä minkäänlaista empatiaa tai ymmärrystä vastapuolen ajatuksille. Kuten sanoin, minä koitan ymmärtää myös toisen lähtökohdat ja mietteet ja kunnioitan mielipiteitä. Miksei siis toinen voisi kunnioittaa minun sanomisiani? Miksei voisi käyttää edes sekunnin murto-osaa siihen pohdintaprosessiin, josko minullakin olisi joskus jokin totuuden siemen puheissani, vaikka ne olisivatkin täysin päinvastaiset kuin toisen omat, selkeät ja järkkymättömät mielipiteet?

Eikö joskus olisi aika avartaa omaa maailmankatsomustaan ja koittaa todella kuunnella myös muita ihmisiä? Eikö keskusteluihin saataisi paljon enemmän mielenkiintoisia ja uusia puolia, jos molemmat pystyisivät jollain tavalla olemaan avoimia toisen puheita kohtaan, yrittäisivät todella ymmärtää myös toista. Vaikka oma mielipide pysyisikin samana kuin ennen, on minusta hienoimpia ne keskustelut, kun näkee toisen edes yrittävän ymmärtää. Näin voitaisiin päästä yhä syvemmälle keskustelun syövereihin, jolloin kumpikin saattaisi ymmärtää jotain uutta ja olennaista aiheesta ja ehkä myös toisistaan.

Harvoin tapaa sellaisia ihmisiä, joiden kanssa pystyy keskustelemaan. Joskus toisen mielipiteiden kyseenalaistaminen otetaan jopa suurena loukkauksena, eikä osata ottaa kyselyitä ja ääneen pohtimista todellisena kiinnostuksena siitä, mikä on johtanut tuon keskustelukumppanin ajattelemaan asioista juuri kyseisellä tavalla. Monet juttutuokiot ovat päättyneet jäätävään hiljaisuuteen, kun kumpikin haluaa tahallaan ymmärtää toisen sanomiset väärin.

Missä vaiheessa ihminen voisi viisastua, jos toiset eivät edes suostu jakamaan elämänkokemustaa ja ajatuksiaan avoimin mielin? Ja miksi oletetaan, että minulla ei voisi myös olla jotain uutta tarjottavaa toiselle, jotain sellaista, joka saattaisi avata toisen silmät?

En kuitenkaan tarkoita sitä, että keskusteluun hyppäämisen pitäisi aina johtaa siihen, että toinen julistettaisiin voittajaksi. Ei, vaikka moni näin tuntuu kuvittelevan. Ajatusten vaihtaminen, maailmankuvan avartaminen, uusien asioiden pohtiminen ja molemminpuolinen kuuntelemisen taito ja ymmärtämisen yrittäminen ovat minulle keskustelussa ne tärkeimmät asiat. Niiden avulla parhaimmillaan vain hyvänpäivän toivotuksista lähtenyt tuttavallinen jutustelu voi johtaa filosofisiin kiemuroihin ja Sokrateen arvoisiin pohdintoihin.

Positiivinen elämänmuutos alkaa valheesta

Jokaisella ihmisellä on omat puolustusmekanisminsa eri tilanteissa. Eletyn elämän ja sen tuomien kokemusten mukana meille on kehittynyt erilaisia käyttäytymismalleja esimerkiksi uusien haasteiden edessä. Työpaikan vaihtuessa toiset puhkuvat intoa, urheilusuoritusta ennen kilpailussa toiset jännittävät niin, etteivät saa sanaa suustaan ja tärkeää tenttiä ennen yksi uppoutuu musiikin maailmaan saadakseen kaikki muut häiritsevät ajatukset mielestään.

Kaikki nämä on tarkoitettu kai jollain tavalla suojelemaan meitä pelottavilta asioilta. Uudet asiat ja niiden mukanaan tuomat koettelemukset ravisuttavat meitä joka kerta, joten olemme oppineet jollain tavalla suhtautumaan niihin. Koitamme pärjätä jatkuvassa muutoksessa, jota elämä meille tarjoilee joka päivä.

Mutta mitä pitäisi tehdä siinä tapauksessa, kun huomaa jonkin tilanteen tuottavan täysin absurdin selviytymisstrategian? Järki sanoo, että käytöksessä ei ole mitään järkeä pitkällä aikatähtäimellä tarkasteltuna, jos aina pelottavan tilanteen edessä sulkeutuu täysin omaan kuoreensa ja jähmettyy kauhusta. Järki sanoo, ettei ole mitään järkeä jäädä silmät ymmyrkäisinä katselemaan lähestyviä ajovaloja, mutta keho jäykistyy ja sanat juuttuvat kurkkuun, jolloin rekka vääjäämättömästi tömähtää päin näköä.

Millä tavalla näitä omia opittuja menetelmiä voi lähteä muuttamaan? Mitä jos esimerkiksi uutta opiskelupaikkaa hakiessa tai muuttoilmoitusta tehdessä on varma maailman tuhoutumisesta ja siitä, että mikään ei tule enää koskaan olemaan hyvin? Miten muuttaa itsensä sellaiseksi ihmiseksi, joka kestäisi tilanteet selväjärkisenä ja osaisi suhteutttaa asiat oikeaan skaalaan, jotta jokainen uusi tilanne, ihmissuhde tai työpaikka ei lamaannuta koko muuta elämää täysin?

Ehkä pitäisi vain herätä jonain aamuna ja päättää. Todeta itselleen, että asiat menevät kuten ne menevät, eikä murehtiminen auta yhtään. Kovalla tahdonvoimalla, uskalluksella ja rohkeudella voisi astella uuteen päivään hyvillä mielin. Ehkä pitkän ajan jälkeen valheellinen vakuuttelu asioiden sujumisesta muuttuisi todelliseksi uskomukseksi, että kaikki tulee olemaan hyvin, kävi asioissa miten vain. Jos siis valehtelee itselleen tarpeeksi pitkään, tuleeko valheesta totta?

Miesten vaikea maailma

Sukupuolisyrjintä on jokapäiväinen juttu. Vähintään muutaman kerran viikossa saan kuulla valitusta jostain suunnasta siitä, kuinka naiset nyt on tuommosia. Viime kerrasta on aikaa vain muutama tunti, kun kuulin ystävältäni, kuinka naiset ovat haasteellisia. Naisten huonoille päiville nauretaan pilkallisesti, jokainen eriävän mielipiteen ilmaisumme on osoitus vain tietyn ajan kuusta olevan käsillä ja on myös paljon sellaisia aiheita, joista naiset eivät saa puhua ollenkaan tai miehet peittävät korvansa, alkavat hölisemään omiaan ja juoksevat karkuun, jotta eivät missään nimessä kuulisi mitään.

Jonkin verran kokemusta miehistä sekä seurustelukumppaneina että kavereina hankittuna voin sanoa, että miehet ovat ihan yhtä vaikeita kuin naisetkin. Meitä naisia mollataan aivan turhaan, sillä toinen sukupuoli on joskus jopa pahempi. Jos naisia saa yleensä odottaa, niin mitenkä sitten miehiä? Yhtälailla olen saattanut seistä ovensuussa odottamassa miestä, joka etsii vielä avaimiaan, jotka ihan varmasti olivat eilen vielä housujen taskussa. Olen myös istunut pubissa odottamassa kaveriani, joka lähti matkaan vasta soitettuani, että minä istun paikalla jo yksin.

Miehet luulevat oikeuttavansa tämän myöhästelynsä sillä, että yleensä naisia saa odottaa. Naiset laittautuvat, valitsevat vaatteitaan ja sukivat hiuksiaan kuntoon. Vasta kun he ovat ovensuussa valmiina astumaan ulos, miehet heräävät todellisuuteen. Vasta sitten miehet nousevat sohvalta kalsareissaan ja alkavat pohtia piponsa olinpaikkaa. Miespuoliset kaverini ovat jossain vaiheessa sanoneet, että heillä on oikeus myöhästyä joka päivä viisi minuuttia sovituista tapaamisistamme, sillä minä olen kerran ollut vartin myöhässä. Pettämätön logiikka, ettenkö sanoisi. Missä tämä oravanpyörä sitten loppuu, kun kummatkin pistävät toisensa odottamaan omien syidensä takia?

Miesten kanssa on sitäpaitsi mahdotonta yrittää sopia mitään. Joskus olen koittanut hakea jo ratakiskoja ja vääntää niistä ehdotelmia viikonloppusuunnitelmille, mutta vastaan on tullut pelkkiä olan kohautteluja ja toteamuksia siitä, että katsotaan miltä sitten tuntuu. Etenkin kavereideni kanssa olen joutunut vääntämään kättä enemmän kuin kerran, kun olemme yrittäneet sopia niinkin pienistä asioista kuin seuraavan päivän lounaasta. Jos miestä kysyy lounasseuraksi edellisenä iltana puolenyön aikaan, saattaa sittenkin keskustelusta tulla vartin mittainen pohdiskelu siitä, mitähän sitä seuraavana päivänä tekisi mieli tehdä vai tekeekö sitä mieli oikeastaan poistua punkasta ollenkaan.

Siinä olivat kuitenkin vasta kysymykset niinkin tärkeistä asioista kuten ruoka tai viikonlopun juhlat. Auta armias, jos menet kysymään mieheltä jotain henkevää, jotain sielua koskettavaa tai rakkauselämään liittyvää. Voi sitä kiemurtelun märää, jonka joutuu seuraavaksi todistamaan, kysyinpä sitten seurustelukumppanilta tämän tunteista ikävästi käyttäytynyttä ystävääni kohtaan tai kaveriltani arkipäiväisen utelun, mitä tyttöystävälle kuuluu ja kuinka heillä menee. Naiset saattavat olla natseja joissain asioissa, mutta ainakin meiltä saa vastauksia helpommin kuin miehiltä.

Vaikka tiedän tämän seuraavan varmasti herättävän ensimmäisenä kaksimielisiä ajatuksia, niin oletteko huomanneet, että miesten on hyvin vaikea ymmärtää kielteistä vastausta. Hämmentävää, miten kaksikirjaiminen sana voikin olla niin kovin ihmeellinen ja mystinen, ettei miehen aivot voi käsittää sitä. Haluaisitko lisää alkoholia, minä tarjoan? Ei. Otetaanko toinen erä vielä tätä verissäpäin pelattua sulkapalloa, jossa rökitin sinut juuri niin pahasti, että olet lopen uupunut ja puolikuollut? Ei.

Eikä puhettakaan siitä maailmanlopusta, jos menet ja voitat miehen jossain lajissa. Oikeastaan ihan missä asiassa vain, sillä ilmeisesti naisen pitäisi olla heikko ja suloinen, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia pärjätä elämässä ilman miehistä tukea. Joten jos olen koskaan dominoinut miehiä esimerkiksi biljardissa tai Playstationin autopeleissä, olen saanut nähdä suurta hämmennystä ja mielipahaa. ”Minä en pelaa enää kanssasi”, on tuttu termi paristakin tilanteesta, lisäksi kerran pahasti eräässä pelissä miehen voitettuani pakeni tämä testosteronisempi parisuhteen osapuoli viereiseen huoneeseen mököttämään.

Jos naiset ovat haasteellisia, niin miehet ovat välillä täydellisiä pölvästejä. Yksinkertaisimmatkin jutut saattavat mennä ohi korvien, jolloin saattaa seistä kadun varressa odottamassa kyytiä koululle, kun mies jo soittaa koululta ihmetellen, missä minä viivyn. Enkä edes mene pidemmälle miesten muistin ruotimiseen. Syntymäpäivät ja juhlallisuudet vilahtavat ohi silloin tällöin, mutta jopa kauppareissulle lähtiessä on välillä arvailujen varassa, muistaako mies kääntyä oikeasta risteyksestä kohti ruokaputiikkia vai posotellaanko suoraan takaisin lähtöruutuun.

Kaikesta huolimatta tulimme tänään ystäväni kanssa kuitenkin yhteiseen lopputulokseen puhuessamme sekä miehistä että naisista: Niiden kanssa on mahdotonta elää, mutta ei niitä ilmankaan tule toimeen.

Sisältäni kumpuaa sana taikka kaksi

Minulla on taito. Joskus olen siitä melko ylpeä, sillä se on pelastanut minut monesta kiperästä paikasta, oli se sitten työhakemuksen tekeminen tai sitten kiitoskorttia sukulaiselle kirjoittaessa. Sen avulla pidän myös tätä blogia yllä. Joskus olen hävennyt sitä muistellessani jälkikäteen mitä ihmettä sitä onkaan tullut kynä kädessä tehtyä.

Osaan kirjoittaa kaikenlaista ja kaikenlaisista aiheista. Olen alkanut kutsua itseäni puppugeneraattoriksi, sillä minulle voi antaa eteen aiheen kuin aiheen, niin saan jotakin väännettyä paperille ja yleensä vielä melko nopeaan tahtiin.

Nyt vain toivon, että opettajani ei vihaa minua tämän takia, vaan antaa minulle sittenkin kaiken sen turhan tiedon seasta muutaman säälipisteen ja päästää minut tämän päivän tentistä läpi. Muiden nyhertäessä vieressäni ensimmäistä konseptiaan täyteen tekstiä, minä kirjoittelin eteenpäin jo yhdeksättä sivua yrityksen tilinpäätöstä silmäillen.

Puppugeneraattori kiittää, kuittaa ja toivottaa hyvää naistenpäivää sekä viikonloppua, riippuen siitä mitä kukakin haluaa itselleen toivotettavan. Tuttavani ja ystäväni voivat rohkeasti tulla tuomaan minulle oveni taakse lahjoja tämän päivän kunniaksi, myös ylenmääräisiä rakkaudenosoituksia ja rahalahjuksia otetaan vastaan iloisilla mielin. Jään jännityksellä odottamaan mitä tuleman pitää.

Kummallista

Olen aikamoinen natsi suomalaisten tekemää musiikkia kohtaan. Asenteeni sitä kohtaan on jo valmiiksi niin kielteinen, että kohtalaisen hyväkin biisi saa minulta jo ensikuulemalta täydellisen tyrmäyksen. Ainoastaan muutamat poikkeukset ovat hiipineet soittolistoilleni kuin varkain, mutta yleensä suomeksi laulettu musiikki aiheuttaa oksennusrefleksin.

Joskus oma asenteeni menee kuitenkin niin pitkälle, että vaikka kappale on mielestäni maailman huonoin, alkaa se itse asiassa olla niin kamala, että se on oikeastaan hyvä. Niinpä kun eräs ihminen pisti minut ensimmäisen kerran kuuntelemaan Anssi Kelan Levotonta tyttöä, yököttelin yksin asunnossani sitä kuunnellessani. Mitä omituista pimputusta ja hömpötystä. Biisi on viime päivinä kuitenkin soinut niin useasti radiossa, että pikkuhiljaa periaatteellinen vihani on alkanut murentua. Yhtäkkiä tajusin huumorimielessä toitottavani monta kertaa päivässä kavereilleni, että kuunnellaanpas Anssi Kelaa – heh heh.

Joskus periaatteet murtuvat. Eikä sitä edes oikeastaan itse ymmärrä miksi, ne vain häviävät tiehensä ja sitä huomaa tekevänsä jotain, mitä pitäisi vihata tai mitä itse ei voi edes käsittää.

Ystävä takoo järkeä päähän

Joskus ystävän sanat saattavat viiltää syvältä, syvemmältä kuin mihin oli itse valmistautunut. Ne saattavat satuttaa ja tuntua julmilta, sillä joskus ne sattuvat tulemaan niin yllättävään väliin, ettei osannut odottaa niitä millään tasolla. Mutta joskus se on hyvä asia.

Toisinaan itse on ajautunut oman elämänsä ongelmien kanssa sellaiseen umpisolmuun, että ei näe ulospääsyä, eikä pysty käsittelemään asioitaan helikopterinäkökulmasta, jolloin voisi erotella idioottimaiset virheet oikean järkeilyn johdattelemista teoista. Silloin tarvitaan ystävä, joka lyö avokämmenellä kasvoillesi ja palauttaa sinut todellisuuteen sanomalla sinua typeräksi. Osoittamalla tekojesi ja sanojesi ristiriitaisuudet ja muistuttamaan siitä, mitä oikeastaan on koko ajan elämästään halunnut.

Ystävissä on kuitenkin se hyvä puoli, että vaikka sanat satuttaisivatkin, tietää kaiken kivun allakin, että ne on sanottu rakkaudella. Minun parhaakseni. Etten joutuisi aina oppimaan kaikkea kantapään kautta tai etten joutuisi oman typeryyteni sokaisemana menettämään kaikkia tilaisuuksia elämässäni.