Yksin asumisessa on eräs jännittävä puoli. Aina kun kämppäni on siisti ja joskus jopa kiiltävän puhdas, kukaan ei tule kylään. Kun taas roskat ovat viemättä, lamput vaihtamatta ja asunnossa pitää istua pimeässä pölypallojen ympäröimänä, yhtäkkiä jokainen tuttu haluaa käväistä päiväkahvilla.
En siis osaa päättää pitäisikö minun asua sotkuisessa asunnossa ja näin edistää sosiaalista elämääni, vai kenties erakoitua siistiin asuntoon, jossa kehtaa edes asua.
Naiset ovat kummallisia otuksia. Kaikenlaiset kuukauden ajankohdat, kierron aikavälit tai tietyt päivät voivat olla tulenarkoja hetkiä lähestyä meitä. Toisinaan kehomme höyrymittari nousee punaiselle ja olemme räjähdysherkkiä.
Mutta kuka antoi meille oikeuden syyttää kehoamme kaikista pahoista sanoista ja ärhentelyistä? Jos naispuoleisella ihmisellä on menossa huono päivä, eikä huvita olla kiltti kellekään, voi aina syyttää sitä aikaa kuusta.
Eikö tämä ole jotenkin epäreilua? Eiväthän miehetkään syytä alapään elimiään ikävästä luonteenlaadusta. Miehet eivät saa niin paljon anteeksi, sillä heillä ei ilmeisesti ole mitään oikeutta olla pahalla tuulella koskaan tai jos ovatkin, he myöntävät sen rehellisesti, eivätkä piilottele fysiologisten syiden takana.
Pitäisikö naisten – miehistyä?
Ihmissuhteista puhutaan paljon arkipäivän asioiden lomassa. Puhutaan ystävistä ja kavereista, miten joku tuttu nappasi unelmiensa työpaikan tai miten joku on valmistumassa koulusta loistavin paperein. Puidaan myös yksinäisyyttä ja parisuhteita, kuinka ne eroavat toisistaan ja joskus kuulee todettavan, miten kaikki olisi helpompaa, jos olisi parisuhteessa. Toisinaan kuulee myös erityisen hienoja argumentteja sen puolesta, minkä takia kannattaisi seurustella. Syyt voivat olla mitä tahansa mitättömästä vähäpätöiseen, sillä ilmeisesti ihmisen elämässä on paljon sellaisia ongelmia, jotka vain yhtäkkiä katoaisivat, jos rinnalla olisi parempi puolisko. Mutta ei, olet väärässä, aina tilanteeseen löytyy jokin muukin ratkaisu kuin seurusteleminen.
Ongelma: Kattolamppu on aivan katon rajassa, ei mikään roikkuva malli. Lisäksi se on melko painava ja iso, joten lampun vaihtaminen on yhtä tuskaa ja tasapainottelua lyhyelle naiselle. Olisi paljon mukavampaa, jos elämään kuuluisi vastapainona pitkä mies, joka pystyisi vaihtamaan sen kätevästi ilman suurempia ongelmia.
Ratkaisu: Hanki keittiöjakkara. Se on tukeva ja korkea.
Ongelma: Naiset kaipaavat usein muihinkin kodin askareisiin omaa rakasta, joka suostuisi huolehtimaan talouden hankalista ja ällöttävistä pikkujutuista, kuten nyt vaikka tukkeutuneen viemärin avaamisesta.
Ratkaisu: Osta kodin putkimiestä, anna sen vaikuttaa yön yli ja lakkaa olemasta avuton.
Ongelma: Yksin nukkuminen on kovin ikävää.
Ratkaisu: Niinhän se on, mutta totu siihen tai hanki unilääkkeet.
Ongelma: Jos ei itsellään ole ajokorttia, olisi tietysti kätevää, jos seurustelisi auton omistavan henkilön kanssa.
Ratkaisu: Julkiset kulkuvälineet on keksitty, minkä lisäksi taksit palvelevat. Tai jos oikeasti haikailet henkilökohtaisen kuskin perään, niin palkkaa sellainen – työttömyyskin vähenee samalla.
Ongelma: Talvella on niin kovin kylmä, olisi niin turvallista käpertyä toisen kainaloon lämmittelemään iltaisin televisiota katsellessa.
Ratkaisu: Laita lisää vaatteita päälle ja osta poikaystävätyyny.
Ongelma: Äiti toivoo jälkikasvunsa rauhoittavan baareissa juoksemista, mutta jälkikasvu vetoaa siihen, että rauhoittuu mielellään sitten, kun löytää vierelleen mukavan kanssaeläjän.
Ratkaisu: Oletkohan alkoholisti? Vai tarvitseekohan jonkun vain tulla läimäyttämään sinua päin naamaa, jotta heräät todellisuuteen?
Ongelma: Monille tuntuu juttujensa perusteella olevan kovin vaikeaa tehdä ruokaa vain yhdelle, olisi niin paljon helpompaa, jos olisi joku, jonka kanssa ruokahetket viettäisi kahden.
Ratkaisu: Opettele käyttämään mittoja. Desimitta on muun muassa väline, jolla voit katsoa paljon keität riisiä vain yhdelle hengelle. Jos tämä on ylitsepääsemättömän vaikeaa, voit tietysti kutsua jonkun luoksesi syömään joka päivä, varmasti kavereistasi jollekin tällainen ilmainen ruoka -tarjous kelpaa.
Ongelma: Sunnuntait ovat sinkuille niin tylsiä päiviä, kun kaikki vetäytyvät omiin koteihinsa kuhertelemaan ja viettämään parisuhdesunnuntaita.
Ratkaisu: Hanki harrastus, lähde vaikka lenkille.
Ongelma: Elokuvateatteriin on ikävä mennä yksin, sitäpaitsi on rauhoittavaa pidellä toista kädestä, kun katsoo jännittäviä juonenkäänteitä valkokankaalta.
Ratkaisu: Mene elokuvateatteriin, istu rohkeasti jonkun viereen ja teeskentele hiljaa mielessäsi, että tämä henkilö on mielitiettysi. Rohkeimmat voivat kokeilla hivuttautua hetki hetkeltä lähemmäs ja lopussa pitää vierustoverin kättä kädessään. Pimeässä voi sitten kuvitella olevansa ihan oman kullan kanssa katsomassa elokuvaa – ellei se toinen ehdätä ensin lyömään hämmennyksestä toivuttuaan.
Yksin eläminen aiheuttaa varmasti kaikenlaisia haasteita ja ongelmia, mutta vaikka kuinka yöllä pyörii sängyssä saamatta unta, asioihin voi aina säilyttää jonkinasteisen näkökulman. Eikö oikea syy seurustelusuhteen toivomiselle ole halu rakastaa jotakuta, halu olla jollekin se tärkein ihminen koko maailmassa ja halu jakaa koko elämä toisen kanssa? Vai olenko minä kenties käsittänyt asian jossain kohdassa pahasti väärin?
Olen puhunut paljon siitä, miten pienistä asioista elämässä pitää osata iloita, jotta elämä olisi mielekästä. Aina se ei kuitenkaan onnistu, sillä joskus pienet asiat ovat juuri niitä viimeisiä pisaroita, jotka tönäisevät sinut kallionkielekkeeltä alas suoraan kohti raivostumisen valtavia uumenia. Toisina päivinä tällaisia asioita tuntuu olevan liikaakin. Jottei kukaan myöskään kuvittelisi, että höpöttelen täällä vain positiivisia asioita ja koitan nostaa itseäni jalustalle, jolle kukaan muu ei yllä, kerron nyt joitain pieniä hetkiä, jolloin siisäinen Hulk-persoonani on pyrkinyt pintaan:
Heräät keskellä yötä monta kertaa siihen, että taulusi tippuvat yksi kerrallaan alas keittiössä. Aamulla nouset ensimmäisenä kokoamaan keittiötäsi takaisin kasaan.
Yrität lähettää ystävillesi videota facebookin kautta, mutta lataaminen kestää tunteja, vaikka koko videon pituus on vain sekunteja. Ehkä se ei ollutkaan niin hauska juttu, että olisi pitänyt jakaa sen ilon muiden kanssa. Antaa olla.
Teet kotonasi ruokaa, kun huomaat uuden hellasi olevan kauhea rakkine, joka koittaa saada sinulle palovammoja keinolla millä hyvänsä. Jos lämmität yhden levyn, niin koko uuniaparaatti jokaista neliösenttiä myöten kuumenee sietämättömän lämpimäksi. Teknologia, kehitys ja kodinkoneet ovat hieno juttu, nyt kun joku saisi vielä kaikki kolme yhdistettyä toisiinsa.
Kirjoitat blogitekstiä vanhempiesi läppärillä, ja jollain ihmeellisellä näppäinyhdistelmällä saat sekunnin murto-osassa maalattua tekstisi, jonka jälkeen se myös poistaa kaiken ja tallentaa muutokset. Sinulle jää siis kokonaisesta romaanista käteen ainoastaan viimeisen sanasi viimeinen tavu: ”ään.”
Pidät baarissa hauskaa ja tanssit sydämesi kyllyydestä, joten joku on lyönyt sinusta vetoa, sillä näytät helpolta.
Tulet vanhempiesi luokse ja aloitat tekemään mutakakkua, sillä muistat saaneesi joululahjaksi levyllisen tummaa suklaata. Se on muuten niin pahaa, että olin jo kauan sitten ilmoittanut leipovani siitä jotain. Kun tulee suklaan sulatuksen vuoro, huomaan ettei levyä ole enää missään. Syyllisen näköisellä äidilläni on pieni suklaatahra suupielessään – ainakin kuvittelen pienen hetken ajan näkeväni sen siinä.
Kun kerrankin muistat ottaa lahjakortin mukaasi kaupungille lähtiessäsi, huomaat kyseisen liikkeen sulkeneen jo ovesi. Räpiköit turhaan lukittua ovea vasten lumipyryssä.
Sataa lunta/räntää/vettä. Ei lisättävää.
Puhelusi katkeavat jostain syystä hyvin usein siihen, että et itse kuule enää ollenkaan mitään, mitä toinen sanoo. Huhuilet hölmönä muutaman kerran kuuluvuutta ja tarkistat ettei mykistys ole päällä, jonka jälkeen on pakko lyödä luuri toisen korvaan.
Avatessasi siivouskomeron oven, imuri hyökkää päälle, varsi meinaa aiheuttaa sinulle mustan silmän ja kaikki muovikassisi levähtävät ympäri keittiötä. Huomaat hyllyn romahtaneen itsestään jossain vaiheessa rikki, joten oven avaaminen oli kuin itsemurhayritys kaikkien tavaroiden hyökyessä päällesi.
Joudut odottamaan monta viikkoa lempisarjasi uutta jaksoa.
Mp3-soittimestasi loppuu akku kesken lenkin. Sitäpaitsi lunta sataa.
Yhteinen kaveri laittaa eksästä kuvia facebookiin, ja mietit miten hitossa se onkin noin komea ja itse vain rutistuu rusinaksi vuosi vuodelta hälyttävämpää tahtia.
Ajaudut kauheaan flunssan ikeeseen, mutta olet niin jääräpää, ettet halua pyytää keneltäkään apua, vaan raahaudut puolikuolleena zombiena apteekkiin. Ilmeisesti päälle on jäänyt lapsuusiältä tuttu ”mie ite!” -vaihe.
Laitat aamulla hiuksiasi, mutta viime hetkessä huomaat hiuslakan loppuvan ensimmäisen suhauksen jälkeen ja koko kampauksesi lysähtää kokoon. Päädyt paniikkiratkaisuun, jotta et myöhästy bussista ja pidät mekkosi seurana koko päivän pipoa päässä. Se on fashon statement, tai ainakin niin yrität vakuutella itsellesi.
Menet maanantaina kouluun ruokailemaan, mutta maksaessasi Kelan ateriatukikorvauksen jälkeen naurettavan hintaista annostasi, tilillä ei ole katetta. Yhtäkkiä muistat sen viikonloppuna baarissa neronleimauksen omaisena salamana päähäsi iskeneen ajatuksen: ”No nyt on varaa juoda!”
Menet suihkuun ja vasta sieltä tultuasi tajuat, että viime kerralla heitit pyyhkeen likapyykin joukkoon. Seisot vessassa alasti, märkänä ja pelkkä tiskirätin kokoinen käsipyyhe kädessäsi, etkä yksin asuessasi voi edes huutaa ketään apuun.
Elämä on täynnä pieniä asioita. Jotkut ovat positiivisia ja jotkut ovat vähemmän mukavia, mutta kaikista niistä muodostuu kokonaisuus. Koska jokaisessa kokonaisuudessa on noita erilaisia puolia, onkin vain itsestä kiinni, mihin kiinnittää huomionsa. Kuitenkin joinain päivinä tuntuu olevan vaikea kääntää katseensa kohti aurinkoa ja unohtaa se otsassa jöpöttävä elin.
Rakkaat lukijat. Kirjoitin teille runon, joka pälkähti jostain syystä mieleeni tässä jokunen päivä sitten, olkaa hyvät:
Tuopin pohjalta ratkaisun löysin,
mut seuraavana päivänä
taas päätäni seinään löisin.
Koska päässäni tunnetusti liikkuu liikaa ajatuksia, joista osa on myös erityisen omituisia, päädyin taas jännän äärelle eräs päivä kävellessäni kohti sovittua tapaamista. Päähäni alkoi muodostua ajatus eräänlaisesta ihmisten mustasta laatikosta. Lentokoneissahan niihin tallentuu tärkeitä tietoja, joista sitten voidaan ehkä päätellä onnettomuuden syyt ja tapahtumien kulku. Eikö olisi hienoa, jos samaa tekniikkaa voitaisiin tietyllä tavalla käyttää myös ihmisissä?
Ihmisen sisällä, jossain aivojen syvillä perukoilla, olisi siis pieni ja musta laatikko. Siihen tallentuisi jatkuvalla syötöllä tietoa hermoimpulsseista, joita neuronit ja mitkä lie kuljettavat eteenpäin. Ihminen pystyisi samalla kokemaan ja tuntemaan kaiken aivan normaalisti, näkemään näkemänsä asiat, kuulemaan ääniaallot ilman minkäänlaista häiriötä. Samaan aikaan nuo impulssit vain kulkisivat mustan laatikon läpi, joka käsittelisi tiedot.
Tätä tekniikkaa voitaisiin käyttää murhien ja kuolemien selvittämiseen. Kun ihmisen sydän pysähtyisi, laite lopettaisi myös toimintansa, sillä lisää impulsseja aivot eivät enää välitä. Näin laite voisi lopettaessaan tiedon saannin pysähtyä niin, että se tallentaisi viimeisen kymmenen minuutin kulun. Tuossa laatikossa eivät siis säilyisi koko elämän ajalta jokaiset muistot, hajut ja maut, vaan uusi materiaali korvaisi aina vanhaa niin kauan ennenkuin ihminen kohtaisi kuoleman.
Jos tällainen tekniikka otettaisiin käyttöön, murhaajat tietysti hävittäisivät ruumiit tuhka tuuleen, jotta laatikon tietoja ei saataisi esille, eikä murhaajan kasvoja näin paljastettaisi. Siksi tiedot voitaisiin tallentaa jollekin suurelle palvelimelle, jota vain ylemmät tahot kontrolloisivat. Kuoleman koittaessa laite lähettäisi tiedot viimeisistä elinminuutista eteenpäin, jolloin itse aivojen tuhoutuminen ei estäisi tiedon kulkua poliiseille.
Murhaluvut pienenisivät dramaattisesti, tai jos sitä ei tapahtuisi, niin ainakin tästä saisi jälleen uuden hollywood-elokuvan, joka sijoittuu kahdenkymmenen vuoden päähän, uuteen ja parempaan maailmaan. Joko tai, mutta joku voisi nyt kehittää tämän laitteen.
Tänään aion tutkailla syvintä mustaa sisimpääni muuttaa sen valoisammaksi. Tänään aion haudata sisäisen kyynikkoni elävältä ja nostaa silmilleni vaaleanpunaiset kakkulat, joiden läpi tarkasteltuna elämä on täynnä voitokkaita onnistumisia ja rakkaudentäyteisiä päiviä suudelmien loputtomassa virrassa. Tänään aion heitellä ruusun terälehtiä eteeni ja kävellä niiden yli tanssivin askelin. Tänään aion hymyillä aamunkoitosta iltamyöhään, kehua vastaantulijoita ja nauraa makeammin kuin aikoihin.
Tänään on ystävänpäivä. Tänään kaikkien tulee olla onnellisia tai muuten maailma räjähtää kasaan ja kaikki kuolevat.
Joku tulee minua vastaan kaupungilla ja kysyy, kuinka minulla menee. Emme ole nähneet vähään aikaan, joten sekunnin murto-osan ajaksi hiljenen ja mietin mitä vastaan. Päädyn kuitenkin jälleen kerran tokaisemaan kaiken olevan suht koht mallillaan ja elämän kuljettavan eteenpäin.
On hienoa, että toisia ihmisiä jaksaa kiinnostaa edes tämän kysymyksen verran toisten kuulumiset. Surullista asiassa kuitenkin on se, että kysymys alkaa pikkuhiljaa muotoutua kuin pakolliseksi kohteliaaksi eleeksi, johon vastataan vain elämän menevän hyvin ja esitetään sama kysymys vastapuolelle. Miten hienoa olisikaan, jos joku joskus todella vastaisi rehellisesti. Väistäisi iänikuiset ja tylsät maneerit ja menisi suoraan asiaan. Kertoisi jotain todellista, jotain, joka on koskettanut itseään jollain tavalla lähipäivinä.
Tällainen yllättävä rehellisyys saattaisi ravistaa myös toisen ihmisen takaisin maan päälle. Ehkä keskustelu jatkuisi tästä antoisampana kuin pitkään aikaan ja ehkä oman elämän asioihin saisi raapaistua myös toisen näkemystä. Ilo on todella parempaa, kun sen saa jakaa jonkun toisen kanssa, ettei tarvitsisi vain näyttää höperöltä ja naureskella itsekseen kadulla kävellessään. Suru saattaisi saada arkisemman, helpommin käsiteltävämmän muodon, jos sen pystyisi sanomaan noin äkkiseltään suoraan jollekulle toiselle. Ehkä toisen nopeasti kokoon kyhätyt lohdun sanat lämmittäisivät mieltä sen verran, että asiat näyttäisivät valoisammilta samalla sekunnilla.
Toisaalta kuinka pelottavaa se olisikaan, jos joku todella vastaisi rehellisesti hyvän päivän toivotuksen jälkeiseen kuulumisuteluun. Luulen, että monella silmät laajenisivat suuriksi, kun vastapuoli huokaisisi syvään ja kertoisi velkojan kiertävän kintereillään turhan tarkkaan ja että vaimokin lähti ja vei ne viimeisetkin pennit taloudesta. Toisessa ääripäässä kuulumisten kyselijä saattaisi syyttää toista pelkästä leuhkimisesta ja omalla elämällään retostelusta, jos sattuisi paljastamaan jonkin mukavan yksityiskohdan elämästään – uuden rakkauden, uuden asunnon tai ehkä mukavan reissun jonnekin.
Ehkä me olemme siis niin juurtuneita tuohon tuttuun ja turvalliseen vastaukseen, jossa väitämme kaiken olevan vain ihan hyvin, että emme edes halua kuulla sen enempää. Ehkä se olisi liian raskasta, jos todellisia elämäntarinoita kuulisi monta kertaa päivässä. Ehkä liikojen totuuksien ja rikkinäinen puhelin -leikkien jälkeen kaupungilla kuulisi huhun, jonka mukaan olet itse raskaana, mutta samalla juoppo, olevasi lähdössä maailmanympärimatkalle ja naivasi Johnny Pertin.
Niin, mistä sitä tietää. Olisi hauska tietää millainen maailma olisi, jos joku aloittaisi tällaisen totuuden invaasion vastaamalla kerrankin täysin avoimesti.
Sisäpiirivitsit ovat vaarallisia. Viljelen niitä melko usein myös näiden tiettyjen kavereiden poissaollessa ja täysin uusille ihmisille, joskus sijoitan niitä jopa sujuvasti tekstini sisään niin, että lukija ei ehkä edes tajua niiden olevan vitsejä.
Tämä on vaarallista, koska
1) ihmiset eivät ymmärrä niitä ja
2) ihmiset saavat niistä aivan väärän käsityksen.
Myöntäkää toki itsellenne, jokainen varmasti lukee netissä toisten juttuja hiukan kriittisesti ja valmiina tuomitsemaan toisen mielipiteet lyttyyn. Tekstini sisään saattaa uida esimerkiksi perheessäni tunnettu lause: ”Olen kokenut niin paljon tragediaa…” Mitä kuvittelen ihmisten tästä ajattelevan? Luultavasti he eivät ymmärrä, että tuo lause sujahtaa yleensä sellaisiin väleihin, joissa en halua viedä roskapussia ulos pakkaseen, joten vetoan elämässäni esiintyneisiin traagisiin tapauksiin marttyyrimaisesti vitsaillen, jotta selviäisin tuosta yllättävän vaikeasta kotiaskareesta. Lukija ei pysty ymmärtämään lauseen kontekstia tai sen vaatimaa ironiantajua, joten luultavasti minut on monesti leimattu pelkäksi turhannillittäjäksi. Ensimmäisen maailman ongelmien kanssa pyöriväksi typerykseksi. Joksikin vastaavaksi, voitte itse keksiä lisää synonyymejä asialle.
Mutta arvatkaa mitä? Ei se oikeastaan haittaa, sillä koitan opetella olemaan välittämättä siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Joten hei, olen kokenut elämässäni tragediaa, deal with it.
Olen aina ollut sellainen pieni liikunnanvihaaja. Olen ajatellut monta kertaa kirjoittaa johonkin koulun liikuntatunneista ja liikunnan ilosta, miten lapsia pitäisi auttaa etsimään se oma tyyli löytää siitä jotain positiivista. Nykyään kaikki tungetaan samaan muottiin, jossa parhaat litistetään huonompien tasolle ja huonoimmista koitetaan pusertaa väkipakolla jotain sellaista, mitä he eivät ole tai mihin heillä ei edes alunperinkään pahimmassa tapauksessa ole mitään valmiuksia.
Minä olen ikäni kuulunut tuohon huonompaan kastiin, sillä en missään vaiheessa oikein saanut otetta liikuntatuntien ahdistavan ilmapiirin ympäröimästä touhusta. Esimerkiksi hiihtäminen ja luistelu olivat minulle täyttä hepreaa, sillä en ollut pienempänä pystynyt talvisin juurikaan urheilemaan, koska astmani oli talvipakkasilla vielä siihen aikaan paljon pahempi. Kun sitten menin kouluun, näytti minusta siltä, että jokainen luokkatoverini voisi käväistä hiihdon maailmanmestaruuskisoissa, kun taas minä lykin suksilla omaa hiljaista vauhtiani.
Rakkautta hiihtoa kohtaan ei myöskään nostanut muiden suhtautuminen huonompiin hiihtäjiin. Muistan koittaneeni pysyä muiden mukana vielä ala-asteen ensimmäisillä luokilla, jolloin uskallukseni riitti jopa koulujenväliseen hiihtoviestiin osallistumiseen. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että olin ensin vain varajäsen, mutta kun yksi luokkatovereistani sairastui, pääsin minäkin estradille. Kun sitten lähdin jännittyneenä mutta innokkaana vetämään omaa kierrostani urheilukentän ympäri, oli opettajamme kuulemma katsonut menoani ja huutanut luokkalaisilleni: ”Kuka päästi Kempin ladulle?”
Minusta huolimatta joukkueemme voitti, mutta kyllähän se lannisti pienen tytön, kun jälkeenpäin kuulin mitä minusta oli suoritukseni aikana sanottu. Siitä lähtien valuin liikuntatunnille alistuneena, varmana siitä etten kuitenkaan pysy muiden perässä.
Liikuntatunneilla vallitsi aina jotenkin raaka ilmapiiri. Lapset osaavat jo muutenkin olla ilkeitä toisilleen, joten sellaiset tunnit, joina korostuivat toisten vahvuudet ja heikkoudet, olivat kuin itsemurhaisku huonoimmille. Joku kaatui hiihtoladulla ja tälle jäätiin nauramaan räkäisesti, toinen teki oman maalin jalkapallossa, mistä jaksettiin puhua vielä vuosia sen jälkeen pilkaten.
Kaikkien piti yltää samoihin suorituksiin, vaikka tyhmempikin ymmärtää, että meitä on eri tasoisia. Toiset olivat tietenkin parempia kuin toiset. Muistan yläasteella lentopallotunnin jälkeen kuulleeni, että vastustavan joukkueen taktiikkana oli syöttää minulle. Epäonnistuin kuulemma aina, joten he saivat niin sanottuja varmoja pisteitä minun ollessani kentällä. Kuinka mieltäylentävää tekstiä muiden suusta.
Etten jäisi aiheesta kirjoitettaessa täysin ilman klassisia esimerkkejä, on minunkin mainittava kaikkien epäliikunnallisten ihmisten painajainen. Muistatteko sen tilanteen, kun kaikki seisovat rivissä ja kaksi luokkalaistasi asetetaan valitsemaan joukkueet? Yllättäen viimeisiksi valinnoiksi jäivät aina samat ihmiset.
Mielestäni lapsillekin pitäisi yrittää opettaa liikunnan ilo. Liikuntatunneista puuttui aina sellainen vahva kannustamisen ilmapiiri, sillä päällimmäisenä mielikuvana minulle niistä on jäänyt sana nöyryytys. Lapsia pitäisi kannustaa enemmän, nähdä heidät yksilöinä ja erilaisina ihmisinä. Liikunnan ilon löytämisessä pitäisi ymmärtää, että toisille tuo ilo tulee erilaisista asioista, eri tasoisista suorituksista ja eri liikuntalajeista. Opettajatkin voisivat katsoa ryhmäänsä hetken tarkemmin ja pohtia, kuinka kannustaa taidokkaimpia hakemaan rajojaan yhä korkeammalta, mutta myös miettiä kuinka innostaa ne huonojen kokemusten runtelemat liikunnanvihaajat kokemaan onnistumisen tunteita edes joissain lajeissa.
Itse olen löytänyt tuon kuuluisan ilon urheilusta vasta aikuisella iällä. Tarkemmin sanottuna ehkä vasta viime kesänä, kun aloimme kokoontua kaveriporukalla läheiselle rannalle pelaamaan rantalentopalloa. Jokaisella oli takanaan monen vuoden tauko kyseisestä lajista, joten kellään ei ollut painetta olla mestari jo alkuunsa. Jokainen meistä heittäytyi huippusuorituksiin silloin tällöin, jolloin kaverit kannustivat ja kehuivat näitä ässäsyöttöjä tai mahtavia sukelluksia pallon perään. Olin itsekin yllättynyt, kuinka mukavaa se oli, sillä toiminnasta puuttui se veren maku suussa yrittäminen ja jo valmiiksi lannistunut tunnelma. Vaikka välillä pallo lensi järveen tai kymmenen metrin päähän kentästä, ei kukaan ollut sanomassa odottaneensa tuollaista juuri kyseiseltä pelaajalta, kukaan ei kertonut taktiikkansa olevan jonkun heikkouksien käyttäminen hyväkseen.
Vaikka lenkkeilen myös nykyään melko usein, en varmastikaan loista teknisissä tiedoissa tai matkan pituudessa, jos asiasta jonkun kanssa erehdyn keskustelemaan. Syksyllä juostessani ympäri kaupunkia minua melkein ahdisti kaverini jatkuvat utelut, kuinka pitkälle jaksoin juosta, koko matkan vai vain puolikkaan, kuinka kovaa juoksin, hölkkäsinkö vain, ehkä sittenkin vain kävelin reippaasti ja tietysti kuinka monta kilometriä? Kymmenen? Kaksikymmentä olisi hyvä?
Ihmisillä tuntuu olevan jotkin odotukset sillekin, että jos kerron lenkkeileväni, sen tulisi varmasti olla ainakin miljoona kilometriä päivässä ja seitsemästä yhdeksään kertaa viikossa. Tunnen itseni joskus hölmöksi sanoessani, että en aina oikeastaan tiedä kuinka pitkän matkan hölköttelen, tai kun koitan selittää tekeväni sitä vain niillä ehdoilla, joita jokainen päivä minulle erikseen latelee. Joskus jalkani saattavat tuntua kipeämmiltä, joten kuljen hitaammin. Toisena päivänä henki saattaa kulkea paremmin kuin aikoihin, joten pyrähtelen juoksuun tuon tuostakin.
Lenkkeilen niin, että minusta tuntuu hyvältä. En ole harjoittelemassa maratonia varten, en juokse kymmentä kilometriä puoleen tuntiin enkä varsinkaan omista parhaimpia urheilumerkkivaatteita tai sykemittaria. Minulle tärkeintä on se ilo, jonka koen urheillessani. Sellainen pieni ylpeys itsestäni, että liikunnanvihaaja jaksaa edes nousta sohvalta tekemään jotain. Onko urheilussa niin suuri kilpailuhenki jopa harrastelijamielessä, että minulta kysytään tarkkoja tietoja lenkeistäni vain sen takia, että tuo toinen ihminen voisi tuntea omista, pidemmistä lenkeistään paremmuudentunnetta?
Tällä hetkellä minulla on pieni rasitusvamma liiallisesta urheilusta. Tiedän sen olevan tyhmää, mutta jostain syystä kipu ei häiritse minua juuri ollenkaan, sillä se on vain osoitus siitä, että olen tehnyt jotain – väärin tai oikein, mutta tehty mikä tehty. Kemppi on päästetty lenkkipoluille ja siellä se nyt lyllertää ihan omaa tahtiaan, iloisena.
tunnegeneraattori 