Ajattelemattomia ajatuksia.

Hassua myöntää itselleen, ettei ole enää niin itsenäinen. Että vaikka kuinka on yrittänyt nämä vuodet taistella itsensä irti siteistä, jotka näyttivät vain jarruttavan matkaa, huomaakin vain niiden vahvistuneen. Jokainen ihminen on tärkeämpi kuin koskaan, jokainen puolituttu käy ajatuksissani tasaisin väliajoin. Tänään on ihmeellinen päivä, olen suuttunut, leppynyt nauranut ja nauttinut. Jutellut ja ottanut haukut vastaan, innostunut ja ikävöinyt. Melkein kaikki väriskaalaan mahtuvat tunteet ovat päässeet yllättämään minut tämän päivän aikana. Onneksi osaan tuntea, se kai on päällimmäisenä mielessä. Jotkut elävät lääkkeiden vaikutuksen alaisina, eivätkä osaa enää edes innostua mistään. Millaista elämää se olisi, pystyykö sitä enää edes kutsumaan elämiseksi ? Astuisit ovesta ulos, juuri loppuneen sateen raikas tuoksu ja viileys virtaisi keuhkoihisi.. Etkä sittenkään aistisi mitään. Vaikka lääkkeitä ennen maailma näyttäytyi mustana, nyt se näyttäytyy heille paroille harmaana. Kumpi sitten on pahempaa, jokainen sen saa päättää itse.
Olen lojunut kolme päivää sisätiloissa kipeänä. Vaikka tuntuu, että se on suunnaton aika, en ole ehtinyt pitkästyä. Vaikka minun pitäisi rentoutua, löytyy koko ajan jotain pientä, mitä haluan tehdä. Olen räpsinyt kameralla kuvia, kirjoittanut pitkästä aikaa päiväkirjaan, kuunnellut jälleen Queenin tuotannon läpi.. Kaikkea jota muutama vuosi sitten tein useammin, yksin kotona istuessani. Silloin kun istuin kolme vuotta kotona, yksin, jätettynä. Niin sanotut ystäväni vain olivat unohtaneet soittaa minulle joka viikonloppu mihin he olivat menossa ja missä olivat kaupunginosan kuumimmat bileet. Se oli yksinäistä aikaa, mutta nyt osaan nauttia näistä hetkistä. Kaikkea kohtuudella, siinä kai on kaiken ydin. Joskus tämä on mukavaa, kun saa vain loikoilla koko päivän, mutta jos tämä jatkuisi pitkään, olisin jälleen musertunut.
Minä olin musertunut joskus. Masentunut olisi arkipäiväisempi sana, mutta en mielellään käytä sitä, siihen liittyy liian helposti ihmisten mielissä itsetuhoisuun ja viiltelyt, enkä minä kärsinyt niistä. Harkitsin jo eräässä vaiheessa lääkkeitä, halusin menettää tunnekykyni. Kaikki oli huonosti, joka päivä tuntui satavan vettä ja vanhat arvet naarmuttuivat auki aina kun heräsin unistani. Olin yksin, siltä minusta ainakin tuntui. Vaikka ystäväni olivat vieressä, en tuntenut heitä. Silti valitsin kivisen polun ilman jauheiden muodostamaa verhoa minun ja maailman välissä. Ja vähitellen kaikki alkoi näyttää värikkäämmältä, eikä asiat enää pystyneet satuttamaan minua niin paljon kuin ennen. Eivät asiat eivätkä henkilöt.
Lauantaina meillä olisi ollut luokkakokous. Kuten sanoin, olen maannut hiljaisuudessa kolme viimeistä päivää, joten en käynyt tapaamassa vanhoja tuttujakaan. Kun päivä lähestyi lähestymistään, en voinut olla miettimättä niitä kolmea vuotta, jotka istuin silloin joskus yksin. Kaikki, jotka jättivät minulle soittamatta olisivat olleet siellä kokouksessa. Vaikka tunnen, että minulla menee paremmin kuin yhdelläkään heistä, ei minulla ehkä sittenkään olisi ollut rohkeutta nousta seisomaan heidän viereensä ja katsoa heitä yhtä halveksivasti kuin he joskus katsoivat minua. Enkä itse asisassa halunnut nähdä heitä ollenkaan. Jotenkin minua eivät innostaneet kaikki ne kaksinaamaiset pellet. Toivottavasti he menivät tapaamiseen huomatakseen, etteivät he enää ole kuningattaria. Eivät he koskaan olleetkaan, mutta toivottavasti he ovat nyt huomanneet sen itsekin.
Kirjoitukseni voi olla sekavaa. En ajatellut sitä nyt sen kummemmin, halusin vain painaa nääpäimistön nappeja ja latoa sanoja toistensa perään sitä mukaan kun ne ilmestyivät päähäni. Minun oli pakko. Oloni oli niin yksinäinen, että minun oli pakko tehdä jotain, enkä kipeänä voi mennä ulos riehumaankaan… Hassua myöntää itselleni, etten pysty elämään kolmea päivää ilman jotakuta..
Mainokset

Joskus jotain iloista.

Olen marmattanut niin monista asioista, että ajattelin listata hiukan asioita ja henkilöitä, joiden olemassaolosta saan olla kiitollinen. Maailmassa on niin paljon pahaa ja niin paljon ihmisiä, jotka ovat halunneet minulle pelkkää pahaa, että on joskus hyvä muistella, että on parempiakin asioita olemassa.
 
-Vanhemmat. Hyvä on, en hyväksy heidän keinojaan kasvattaa lapsiaan. Heidän tapansa kiristää kaikki tehdyksi (imuroi tai et saa rahaa, mene työvoimatoimistoon tai emme rakasta sinua, siivoa tai et saa asua tässä talossa) on väärin minua ja pikkusiskoani kohtaan, mutta on eräs asia, jota en voi kiistää. Jos heitä ei olisi, ei olisi minuakaan., eikä heiltä koskaan ole uupunut rakkautta tyttäriään kohtaan.
-Mummot. Saan olla iloinen, että he ovat säilyneet hengissä. Monien isovanhemmat ovat kauan aikaa sitten vaipuneet unohduksiin ja ainoastaan rappeutuneiden hautakivien ääressä käydään joka joulu muistelemassa jotain, mitä ei kyetä palauttamaan mieleen. Minun mummoni tulevat vuosittain käymään, he paistavat huimassa yhdeksänkymmenen vuoden iässä minulle pizzaa syntymäpäivänäni ja muistavat udella elämästäni. He ovat kiinnostuneita minusta ja välittävät, se on jotain uniikkia tässä kylmässä maailmassa.
-Kummini. Vaikka tiet ovat eronneet toisten kummieni kanssa, jaksavat he edelleen ilmestyä juhlapäivinä muistuttamaan olemassaolostaan ja siitä että ovat osa elämääni. Äitini siskon kanssa taas kävelemme toisiamme vastaan kaupungilla ja joka kerran siitä saa yhtä hyvät naurut kun emme tunnista toisiamme. Hänkin on tärkeä elämässäni.
-Sisko. Olette ehkä kuulleet kauhutarinoita vihreästä hirviöstä, joka poistuu huoneestaan kaksi kertaa kuussa syömään rasvakerroksensa takaisin ja häipyvänsä taas muristen takaisin pimentoon. Sitä hän tekeekin joskus, mutta oikeastaan Katja on oikein mukava. Hän auttaa minua ja kuuntelee ongelmiani. Kunpa voisin olla hänelle yhtä hyvä sisko kuin hän on mniulle – silloin kun on hyvällä tuulella.
-Ystäväporukka. Kukaan ei muista minua yksilönä lukiosta, kun heiltä on asiaa kysytty. Kaikki olivat vastanneet erään tuttuni kyselyyn sanomalla, että minulla oli oma porukka, jossa viihdyin. Myrsky ja mylväys ja sen jälkeen taas tyyntä. Näin se on mennyt joskus, mutta ne ajat unohtaen voin sanoa että ystäväni ovat olleet tukenani siitä lähtien, kun heidät löysin yhdeksännellä luokalla. Riidat ovat selvitetty ja kaunat haudattu. Kerromme toisillemme murheemme ja itkemme toistemme olkapäitä vastaan. En halua ikinä erota teistä, ViiKingi, Rasvis, Misty, Parsa, Tuhnu, Pingelika.
-Muut ystäväni. Yhtä rakkaita kaikki. Ikinä ei ole ystäviä liikaa, heitä saisi olla mieluummin enemmän kuin vähemmän. Vaikeuksia on ollut ja niistä on puhuttu. Festareita on koluttu ja lenkeillä käyty. Älkää hävitkö minnekään.
-Poikaystävä. Mitä tähän voisi sanoa ? Välitän suuresti. Kyllä hän sen tietää, mitä minä tunnen. Ainakin toivon niin, sillä hän merkitsee minulle todella paljon.
-Opettajat. Erään sympaattisen rouvan kanssa itkimme kun koulu päättyi. Porukkamme oli kiertynyt hänen ympärilleen, ojensimme korttia Ruoskalle kyyneleet silmissä. Hän sanoi meille, ettemme saa itkeä, sillä meikit suttaantuvat. Niin hänen kaltaistaan. Tulen aina muistamaan häntä ja monta muuta lämmöllä.
-Koulu. Sain käytyä sen läpi, hurray ! Hyviä arvosanojakin jäi vielä kouraani, vaikka viime metreillä tuntui siltä että vauhtini hidastui juoksusta konttaamiseen. Koulutus on hyvä olla, edes jonkinmoinen, vaikka sitä ei monesti ajattelekaan hyvällä.
-Cd-soitin. Ilman tätä olisin ehkä kuollut. Tietenkin levyt tulevat tähän kohtaan mukaan, mutta pääidea on se, että olen aina kuunnellut todella paljon musiikkia. Jotkut selkeimmistä muistoistani piilevät joissain tietyissä kappaleissa ja älppäreissä.
-Kamera, värikynät, lyijykynä, paperi, päiväkirja. Mihin olisin purkanut teinimasennukseni, jos en tuhruisiin maalauksiin tai ylidramaattisiin ilmauksiin ? Käsieni liikkeiden kautta olen päästänyt monet tunteet valloilleen, jotta ne sitten sen jälkeen poistuisivat ilman suurempaa metakkaa.
 
Tiedättekö mitä ? Vaikka oloni on kuumeinen ja minusta tuntuu, että kaadun tuoliltani ja kutistun, vaikka se tuskin on edes mahdollista, tarkoitan joka sanaa. Elämäni on täynnä rakkaita ja rikkaita asioita, joista en halua luopua yhdestäkään. Harmillista kyllä elämä ei viivy menneessä päivässä eikä jää kertaamaan asioita, joillekin joudun vielä sanomaan hyvästit. Mutta nyt en halua miettiä sitä, tällä hetkellä päässäni pyörii vain yksi ajatus. Onnellisuus. Ja hiukan kyllä väsymys ja se outo kutistumisen tunne, ja se että nyt kutittaa käsivarresta, ja myös sellainen miete, että mitä jos saisin vaikka huomenna katsottua ensimmäisen kauhuelokuvan ilman suuria pelontunteita ja ja ja…

Varoitus.

Kaikki pelkoni, vaatimukseni ja odotukseni kiteytyvät siihen sanaan. Se on vaarallisinta huumetta, mutta siitä ei vaivauduta varoittamaan muovitarroilla ihmisten otsissa. Sitä ei saa kaupan hyllyltä rahalla, se ei ole materialisteille. Siihen sanaan kiteytyy paljon pahaa, paljon vieroitusoireita, jälkimasennusta ja vapinaa. Se aiheuttaa riippuvuutta ja sen takia sosiaaliset kontaktit saattavat murentua huomaamatta.

Olen monta kertaa jäänyt hiljaa miettimään asiaan piileviä vaaroja. Niitä sellaisia, jotka tietää ennen kokeilua, mutta myös niitä, joita ei pysty tietämään ennen kuin on ne kohdannut. Näitä jälkimmäisiä minä pelkään eniten. Yksi sanoo kylmästi jäähyväiset ystävilleen, koska haluaa viettää kaiken elon aikansa sen kanssa. Entiset tukipilarit murretaan ja uudet rakennetaan sen varaan. Kaikki on ihanaa, kun on se elämässään. Toinen vaihtaa unelmiaan ja ryhtyy roskakuskiksi, koska haluaa olla sen kanssa. Jotkut jämähtävät paikoilleen, eivät ymmärrä, ettei maailma viivy  menneessä eikä jää edelliseen päivään asumaan.

Itse asiassa kukaan ei ota huomioon sitä, että se saattaa pettää. Jättää tuskan armoille, jättää kysymään itseltään mikä meni vikaan. Kaikki rakennetaan sen avulla, todellisuus ei ole osa ajatuksia silloin.

Mitä sitten pitäisi tehdä, jos se on mennyt täysin hukkaan ? Kaikki on turhaa, sillä toinen ei halua liittyä siihen mukaan. Käsittämätön masennus iskee ja kuolemanhalu saattaa yllättää vakaimmankin henkilön ajatukset. Jos leikkiin on havitellut ystävää, saattaa sen jälkeen olla yhtä rakasta ihmistä köyhempi. Sillä ei parane leikkiä, se pitää ottaa vakavasti. Mitä sitten pitäisi tehdä, kun huomaa toisen olevan sen pauloissa täysin väärissä lavasteissa ? Ilmeisesti sitä täytyy seurata vain sivusta, antaa sen olla. Jos ihminen on niin varomaton, että sen ottaa elämäänsä mukaan, saa luvan kestää seuraukset. Niinkö ? Näinkö minustakin tullaan joskus ajattelemaan, kun istun hämyisen pöydän nurkassa vakuuttamassa toisia vakavalla naamalla, että pääsen siitä kyllä irti milloin haluan.

Toisaalta, enhän minä ole vielä astunut tuon sanan huumaavaan piiriin. En ole uskaltanut ainakaan myöntää sitä itselleni täysin. Minulle kai se tarra on isketty otsaan. "Rakastuminen vahingoittaa vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia."