Pick a side

Jokainen on varmasti lukenut lehdistä politiikkojen niin sanottuja mielipiteitä, taitavia vastauksia, jotka eivät puolla mitään erityistä kantaa, mutta voidaan silti tulkita kaikkien puolien kannattamiseksi. Riippuen tietysti pohdiskelijasta, sillä naton kannattaja voi kääntää kommentit itselleen mieluisaksi siinä missä sen vastustajatkin. Meistä joka ikinen on ollut historian tunneilla, kuunnellut luentoja maailmojen sodista ja siitä, kuinka on tehtävä sopimus jonkin kanssa. ”Liittoudu ja selviydy” voisi olla jonkinlainen uuden ajan pääsääntö. Jotkut meistä ovat myös olleet keskellä ihmissuhdesotkuja, joissa toinen on suuttunut toiselle, ja nyt sinun on valittava, kannatatko vastustajaa vai vastustatko riitelijää.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset niin hanakasti haluavat kuulla tarkan mielipiteen asioista. Sitä joko ollaan tai ei, niinhän se sanonta kuuluu. En vain pysty mukautumaan tähän ajattelumalliin, että sinun olisi valittava puolesi. Miksi Sveitsin puolueettomuus kuulostaa meistä pelkuruudelta ? Miksi kesken kaveriporukan riitaa täytyy valita, kenen kanssa haluaa olla ystävä ja kenen kanssa vihollinen, jos koko sotku ei edes koske sinua? Loppujen lopuksi jos valitsee puolueettomuuden, onkin kaikkien vihamies. Äkkiä sinulle ei soita enää kukaan ja päädyt istumaan vain kotona miettien, mitä teki väärin.

Jos järkevästi ajattelee, niin eihän siinä mitään väärää ollutkaan. Puolueettomuuden pitäisi olla kolmas hyvä vaihtoehto kahden välissä, eikä jänishousun valinta.

Haluja

Ihminen haluaa omituisia asioita.

Sellaisia, joita ei voi koskaan saada. En itse voi itse koskaan omistaa omaa trooppista saarta välimerellä ja elää siellä itsenäisesti. Sellaista ei ainakaan näillä tuloilla voi koskaan ostaa, saatika sitten, että voisin asua niin kaukana kaikista läheisistäni.

Asioita, jotka olisi joskus voinut saada, mutta joita ei enää kuitenkaan voi. Voi kuinka monta kertaa on harmittanut, jos on kulkenut jonkin todella upean mekon ohi kaupassa, eikä ole juuri sillä hetkellä herennyt sitä ostamaan. Tietenkin kun sitten on päättänytkin ostaa sen, omaa kokoa ei ole enää kaupassa jos toisessakaan.

Sellaisia, joita ei ole koskaan lupa haluta – tai ainakaan emme saisi haluta. Kun oma pieni pullero-vauva huutaa yöllä viidettä tuntia putkeen, äidillä käy mielessä heittää käärö ikkunasta ulos, unohtaa koko asia ja vaipua ah niin suloiseen uneen.

Jotkut haluavat tehdä tekoja, joista joutuu tuomiolle. Toisen mielessä vilahtelevat seksuaaliset ajatukset alastomista pikkulapsista, toinen kuvittelee tekevänsä murhan.

Jotkut, useat tai jopa kaikki meistä haluavat jotain toisen omaa. Jonkun tyttöystävää, toisen autoa, kolmannen työpaikkaa ja neljännen vaivalla ansaittuja rahoja.

Haluamme vääriä asioita, oikeita asioita, pahoja ja hyviä, toivottavia ja kamalia asioita. Sellaisia me olemme. Maailman uskollisin mies voi haluta baari-illan viimeisillä sekunneilla täysin vierasta naista. Vauva haluaa liikkua, joten hän ottaa ensi askeleensa. Halut ohjaavat elämäämme, ja jos osaamme erottaa oikeat ja väärät asiat, voimme ohjata elämäämme kohti parempaa tulevaisuutta. Jos taas annamme itsellemme periksi väärien mielihalujen kohdalla, voi maailman uskollisinkin mies olla jotain muuta aamulla herätessään vieraan naisen vierestä.

Muutama asia, joita en ymmärrä

Olin lapsena hyvä piirtämään. Alaluokilla minä olin luokkani paras, opettaja kehui minua taukoamatta kuvaamataidon tunnilla. Tein parhaat veistokset, parhaat maalaukset ja askartelut. Piirsin kotona ja vanhempani olivat hämmästyksissään aina, kun vein uuden teokseni näytille. Kuudennella luokalla menin joululoman ajaksi myös taidekurssille ystäväni kanssa, ja muistan kuinka katkera hän oli minun taidoistani. Piirsimme nimittäin toisistamme muotokuvat, ja minä onnistuin lähes täydellisesti. Mitä siis nyt on tapahtunut? Kun nykyään aloitan piirtämään, pääsen korkeintaan tikku-ukkojen tasolle, jonka jälkeen hermostun ja heitän koko paperin roskiin. Sen jälkeen seuraa taas puolen vuoden piirtämistauko.

Minulla on ollut salasanoja, pitkiä ja vaikeita, jotka juuri ja juuri itse muistan.Onneksi useimmat palvelimet jo hyväksyvät ä-kirjaimen, mutta mikä siinä on, ettei se edelleenkään käy joihinkin sivustoihin, yleensä ulkomaisiin. Eivätkö tietyt maat halua hyväksyä sitä, että maailmassa on kansoja jotka älyävät käyttää älykkäästi ja äimistyttävän ällistyttävästi ä:tä? Sitten sitä joutuu muuttamaan salasanansa kokonaan, eikä sitä tietenkään muista enää seuraavaksi kyseiselle sivustolle pyrkiessään. Pitäisi varmaankin perustaa liike, joka pakottaa koko maailman tiedostamaan ä:n.

Olen kertonutkin tässä jokin merkintä sitten, että olen kaupassa töissä. Siellä on yksi asia ylitse muiden, jota en pysty käsittämään. Kun olen kassalla istumassa, ja tervehdin iloisesti asiakasta, jotta tämä tuntisi olonsa tärkeäksi, vastaus saattaa hyvinkin olla: ”Yksi muovikassi”. Tai sitten saan vastaani jäätävän hiljaisuuden. Nämä kyseiset ihmiset ovat varmaankin jossain kerhossa, joka oikeuttaa heidät jättämään tervehdyksen sanomatta. Ja vaikka tällainen kerho tosiaan olisikin, on se minun mielestäni erittäin epäkohteliasta, joten yleensä minä murjotan koko sen ajan, kun kyseinen asiakas on palveltavana. Mutta ei asiakas kuitenkaan tajua katsoa minuun ja nähdä katkeruuttani… Tervehtikää kassamyyjää, kiitos!

Ja viimeiseksi vanha kunnon peili-syndrooma. Miksi peili näyttää sinne katsoessa aina kummallisen, paiseisen, ympäripyöreän läskikasan, kun sinne katsoo?

Maailman vaikein teko

Ihmiset tekevät virheitä. He eivät muista tapaamisia, he jättävät hajamielisesti maksun pyytämättä asiaakkaalta, ja asiakas lähtee tietoisena tästä hyvillä mielin kotiin. Miehet eivät tajua tuoda kukkia vaimoilleen naistenpäivänä, naiset haukkuvat ystävänsä selän takana, ja ystävät kostavat parhaan kykynsä mukaan. Lapset pudottavat helposti särkyvän antiikkimaljakon pöydältä, isät tukistavat heitä rangaistukseksi hiukan liian kovaa, äiti läimäyttää peloissaan isää ja käskee tätä lopettamaan. Ihmiset tekevät virheitä. Yhteistä heille kaikille on kuitenkin se, että jossain vaiheessa he ymmärtävät itse tehneensä väärin, ennemmin tai myöhemmin, ja sen jälkeen kaduttaa. Sitten toisen pitäisi antaa anteeksi, ja tarina loppuisi ihanaan halaukseen. Vai miten se oli?

 

Anteeksi antaminen voi olla vaikeaa. Voi, se saattaa olla niin hankalaa petetylle naiselle, lyödylle lapselle, selkään puukotetulle ystävälle. Kun lukee naistenlehtiä, huomaa rivien välissä kehotuksen, ettei saa olla liian ankara. Vaikka toinen möhlii, pitäisi loukatun seistä vieressä lohduttaen. Saanko kysyä, kuinka moni näistä artikkelien kirjoittajista itse toteuttaa sääntöään?

 

Tietenkin on olemassa näitä ihmisiä, jotka antavat virheiden lipua ohi silmien ja teeskentelevät kaiken olevan hyvin. Toiset pystyvät tähän vuosien ajan, pelaavat omia pelejään ja elävät valheellisessa onnellisuudessa, vaikka kannen alla kiehuisi. Mutta kumpi on pahempaa, olla antamatta anteeksi, vai leikkiä sanoessaan sen, että todella tarkoittaa sitä ?Olen itse huomannut, että joskus anteeksi on maailman vaikein sana. Kyllä, ymmärrän, että jos sen oppii sanomaan ja tarkoittamaan sanomaansa, oma elämä voisi olla paljon helpompi elää. Tässä vaiheessa voin vain toivoa, että tämä kyky kehittyy vuosien varrella, syntyy jostain tyhjästä ja asettuu minuun, sillä tällä hetkellä en ole kovin anteeksiantavainen. Joinain päivinä hermoni ovat niin tiukalla, että saatan turhautua siskoni tapaan varastaa vaatteeni, joten pidän mykkäkoulua viikon ajan. Seuraavana päivänä ystäväni peruuttaa suunnitelmamme viikonlopuksi, ja minä räjähdän puhelun loputtua yksinäisyydessäni. Taon nyrkeillä seinää ja huudan.

Ymmärrän kyllä, että tämä syö elämäni onnellisuutta, ja että kyseinen pieni piirre olisi korjattavissa. Olen yrittänyt päästä turhautumiseni yli ja ymmärtää toisia enemmän. Joten pyydän nyt, hyvät ihmiset, olkaa tekin ymmärtäväisiä minua kohtaan. Minä todella yritän. Ja jos ette suostu ymmärtämään minua, niin…

Kamala juhla

Olette varmasti kuulleet siitä stressistä, josta jotkut yksilöt kärsivät. Juhla-stressistä. Ensin valmistellaan kiivaasti jotain tiettyä juhlaa, odotetaan viikko toisensa perään, että se saapuisi. Sitten kun se viimein saapuu, huomaa kaiken olevan päin kukkaruukkua. Muut eivät ehkä ole tarpeeksi syvällä joulutunnelmassa, vaikka on niin kovasti sen eteen tehnyt töitä. Lapsi ei pidäkään synttärikakustaan. Mies lysähtää hääpäivänä vain sohvalle valittaen väsymystään. Tai vaikka kaikki normaalin ihmisen mielestä menisikin hyvin, tuntuu stressaajasta hirveältä. Jokin ei ole kohdallaan.

Minä kuulun noihin ihmisiin, mutta onneksi en sentään pilaa jouluani tai juhannustani moisilla ajatuksilla. Tuhoan omat syntymäpäiväni. Kohotan odotuksia pitkin vuotta, mutta kun lopulta päästään seitsemänteen kesäkuuta, huomaan jotain puuttuvan. Aivan kuin palapelin viimeinen palanen ei olisikaan mennyt kohdalleen, vaikka sitä odotti monta kuukautta. Tästä syntymäpäivä-stressistä kertoo se, että yksi ehkä elämäni surkein muisto liittyy syntymäpäivääni, kauniiseen kesäpäivään, jolloin täytin kahdeksantoista.

Uskokaa pois, päivä ei olisi voinut olla kauniimpi. Linnut lauloivat, aurinko paistoi lämpimästi aamusta lähtien ja vain muutama pilvi ajelehti taivaalla. Pyöräilin sinä aamuna töihin Teollisuustyöväen asuntomuseolle, joka oli vielä sinä vuotena suurimman osan aikaa tyhjillään vieraista. Olin ottanut kotoa mukaan yhden pullan ja yhden mokkapalan. Istuskelin koko päivän sisällä mököttämässä. Sekunti sekunnilta päivä kului, ja se kului todella hitaasti. Puolessavälissä päivää otin evääni esille, asettelin ne nätisti pöydälle eteeni ja istuuduin. Missään ei ollut ketään, se olisi voinut olla yksi niistä päivistä, kun uitin jalkojani Vuoksessa tai otin aurinkoa ja pelasin itsekseni pasianssia. Vaan ei, istuin koleassa kivirakennuksessa koko päivän yksin viettäneenä, katsoin alas pöydälle kahta kahvileipääni ja huokaisin. En ollut tuntenut itseäni niin masentuneeksi aikoihin. Sitten, kuin missä tahansa kornissa elokuvassa, lauloin ääneen itselleni: ”Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea minä, paljon onnea minulle.” Sen jälkeen vaikenin ja pakotin itseni syömään evääni.

Olin kuvitellut, että kun täyttää niin paljon, että on vihdoin täysi-ikäinen, se järisyttäisi maailmaa. Olin kuvitellut, että se tuntuisi jotenkin hienolta. Kun se loppujen lopuksi ei sitten tuntunut mitenkään erilaiselta kuin edellisenä päivänä, minut valtasi suunnaton alakuloisuus. Tässäkö se oli? Mihin katosi se kuvittelemani upea ilo?

Ehkä tänä vuonna en odota syntymäpäivältäni mitään, ehkä silloin se yllättääkin minut positiivisesti.

Päätelmä

Miksi Pakoa aiotaan tehdä viisi tai kuusi tuotantokautta? Miksi Lostia tehdään kahdeksan tuotantokautta? Miksi Queen tekee edelleen musiikkia? Miksi Disneyllä on omat huvipuistonsa? Miksi suomalaisyritykset heittävät porukkaa pellolle? Miksi työpaikan pomo itkettää vanhoja alaisiaan, jotta saisi heidät pellolle? Miksi on olemassa naisia, jotka naivat itseään viisikymmentä vuotta vanhemman miehen?

It’s all about the money, honey.

Ennen iltaa ajattalin kerran.

Viimeisiä kuukausia kotona vietellessä sitä tulee ajatelleeksi kaikenlaista ja harkinneeksi kaikenlaista, mitä menneisyydessäkin on tapahtunut. Mitä tulen kaipaamaan eniten ? Hiljaisia, yhteisiä iltoja television Täydellisten Naisten seurassa, kun jokainen vuoron perään huutelemme ruudulle kommentteja ? Kun ruokapöydässä sinun tarvitsee vain sanoa yksi sana, kun kaikki jo nauravat ? Tietoisuutta siitä, että neljätoista rappusta alempana on tuki ja turva, johon voi aina luottaa ? Täytyy myöntää, että tulevaisuus pelottaa joinakin iltoina suunnattomasti. Tuntuu, ettei mitään paikkaa voi tämän jälkeen enää niin aidosti kutsua kodiksi. Hyvä on, saatan nyt kuullostaa lapselliselta, mutta näin vain on. Pelottaa.Olen jo viikon kärsinyt mahakivuista, ja kun tänään pääsin kummitätini syntymäpäiviltä kotiin, käperryin tuskaisana suoraan peittojen alle. Kohta kuulin rappujen narinaa, ja oveeni koputettiin. Isäni astui ovesta sisään lohduttamaan.

Olen luonut elämäni varrella jonkin pelokkaan kunnioitus -suhteen isääni. Enkä nyt tarkoita, että hän olisi kertaakaan lyönyt minua, mutta hyvin pienestä tytöstä korotettu ääni ja suuren isähahmon varjo raivoisana kannoilla tuntui joskus – noh, pelottavalta. Enkä tarkoita, että hän ei olisi kasvattanut meitä oikein, sillä olen hyvin tyytyväinen, että meille on siskoni kanssa näytetty kaapin paikka heti lapsesta lähtien. Joskus vain kun oli rikkonut sääntöjä, sitä pelotti odottaa tuomiota ja raivoa, joka syntyisi rikkinäisestä videolaitteesta.

Silti, meillä on hetkemme. Kun siis tänään isäni istui lattialla seurassani katsomassa amerikkalaisten teinien hömppäsarjaa ja nauroimme yhdessä niin arvattaville juonenkäänteille, tunsin oikean kodin lämmön taas sisälläni – ja se on hylättävä parin kuukauden päästä. Minua pelottaa, mutta luulen, että voin itsekin rakentaa joskus edes lähelle yhtä onnellisen kodin. Minä toivon niin.

Epäreilua

Olen töissä kaupassa. Tiedättekö, kuinka raivostuttava tunne on, kun täytät hyllyä vain sen takia, että toiset saisivat varastaa siitä vähän lisää omiin hyllyihinsä? Kaupan kannattavuus on suorassa suhteessa siihen, saanko minä olla töissä ja kuinka kauan. Siispä täytän hyllyä ja masennun ajatuksesta, että toiset ovat vain niin itsekkäitä, että haluavat varastaa.

Sen lisäksi, että meidän työpaikkamme ovat vaakalaudalla jatkuvan tihutyön takia, se vahingoittaa myös maksavia asiakkaita kahdessa suhteessa. Ensinnäkin jokaista on epäiltävä – jokaista ! Jopa omaa äitiäni pitää tarkkailla, ettei taskuihin sujahtanut ylimääräinen nakkipaketti. Tiedätte varmasti tunteen, kun olette aivan viattomasti rehellisillä asioilla kaupassa, ja vartia tuntuu vain jotenkin seuraavan kannoilla. Olen useasti joutunut kieltämään itseäni, etten käänny ja kerro, etten iki maailmassa varastaisi mitään. Ja toinen puoli, joka varjostaa rehellistä kulkijaa, on hintojen nousu. Olette varmasti huomanneet, että kaikki kallistuu tasaista vauhtia ? Noh, kerronpa vaan, että kyllä se toisten varastelu varmasti näkyy hinnoissa. Otetaan rehellisiltä rahat pois ja annetaan rikollisille ilmaisiksi. Tasan eivät käy onnen lahjat kaupassakaan.

Jos nyt tarpeeksi kauan pinnistelen, keksin kyllä yhden hyvän puolen varastelussa. Se myös työllistää ihmisiä, samalla kun vaarantaa kaupan työntekijöiden työpaikat. Mitä vartijat tekisivät ilman luihuja näpistelijöitä?

Kun huomenna taas menen töihin, menen ihmettelemään ihmisten törkeyttä.

Erimielisyyksiä

Kävinpä tänään perinteisellä palmusunnuntaivierailulla naapurissamme. Siellä asuu kaksi todella herttaista vanhaa mummoa, meille he kuitenkin ovat yksinkertaisesti vain ”naapurin tytöt”. Juttelimme niitä näitä, päivitimme kuulumisia ja istuskelimme katsomassa hiihtoja. Täysin tavallista vieraisilla oloa. Jossain vaiheessa näin toisen mummon silmien menevän sirilleen, näkyi selvästi, että hän mietti jotain. Sitten hän sanoi täysin yllättäen, että ei ymmärrä minkä takia ne nuoret hupakot tekevät itsemurhia. Että siinä on varmaan jotain hupsuja rakkaushuolia takana, minkä takia he luulevat kaiken menneen pilalle.Minä näin punaista. Juuri noissa sanoissa tuli ilmi yksi piirre, jota vihaan ihmisissä todella paljon. Se, ettei edes yritetä ymmärtää toisten kärsimystä. Sitä näkee enemmän kuin ensin uskoisikaan. Internetin keskustelupalstat ovat täynnä toisten kommentteja, joissa kerrotaan, että ei tuo toisen ongelma ole mitään, vaan itsellään on vielä isompi kärsimys, josta täytyy kertoa. Myös jokaisella työpaikalla on niitä, jokaisessa koulussa, heitä on joka puolella. Kun yrität hakea lohtua, he kertovat vain hymistellen omista järkyttävyyksistä, joista ovat selvinneet.

Niin kuin naapurimmekin kertoivat sitten isänsä hoitamisesta kuolemaan asti ja muita riipaisevia kertomuksia, mutta he ovat selvinneet. Minä yritin esittää hienovaraisesti oman näkemykseni siitä, että toiset ihmiset eivät ole niin vahvoja kuin toiset. Elämässä tulee paskaa niskaan aina joka toisen kulman takaa, eivätkä toiset vain halua ottaa sitä enää vastaan, se on täysin ymmärrettävää. Ei kukaan arkipäiväisten askareiden jälkeen ota köyttä ja hirtä itseään – ihan noin vaan huvin vuoksi. Kyllä siinä on saanut olla kärsimystä ja surua takana jo ihan tarpeeksi – riittävästi kyseisen henkilön kestokyvylle. Täysin ymmärrettävää, täysin luonnollista. Jokainen saa tehdä minun puolestani omat päätöksensä. Ja jos joku hakee minusta turvaa, yritän aina olla mahdollisimman hyvin avuksi. En sitten tiedä onko siitä mihinkään vai ei, mutta lupaan yrittää.

”Niin, ne nuoret hupakot tietysti eivät vaan halua elää, on tämä kuitenkin niin kova maailma, että vaan me vahvimmat selviydytään, eikös niin?”
Vai niin.