Työ ja sen kaksi puolta

En tiedä olenko asunut tynnyrissä viimeiset kuukaudet vai en, mutta luin vasta eilen termistä ”työn imu”. Se sai minut hämmentymään hetkeksi, sillä en oikeastaan tiennyt mitä se tarkoitti. Aiheesta välittyi minulle jotenkin kaksijakoinen mielikuva, sillä työn imun voi mielestäni käsittää sekä negatiivisena että positiivisena asiana.

Mitä jos työ imee sinusta kaiken energian? Juuri eräs toverini selitteli minulle, kuinka raskasta olikaan tehdä töitä joka viikko, joten hän omasta tahdostaan vähensi työtuntejaan, jotta ei vain pala loppuun. Katsoin nuorta ihmisen alkua tietämättä mitä sanoa. Jos jo tuossa vaiheessa kokee suuria ongelmia pysytellä oravanpryörässä mukana, mitähän vuodet tuovat tullessaan pololle? Toisaalta onhan se hyvä myöntää itselleen omat rajansa jo varhaisessa vaiheessa, jos tiedostaa moisien rajojen olevan olemassa.

Miten sitä jaksaa työpaikalla, jossa työn imu tarkoittaa juuri kaiken ilon imevää mustaa aukkoa ja suurta mielipahan aiheuttajaa? Kuinka mielekästä on herätä aamulla ja kävellä paikkaan, jossa tietää kärsivänsä seuraavat kahdeksan tuntia? Hajottaisiko sitä kellon heti aamuseitsemältä, kun se pärähtää soimaan ja kiroilisiko seuraavan vartin ärsyyntyneenä?

Toisaalta työn imun voi kaiketi ymmärtää myös niin, että työ oikein imaisee mukaansa, sillä se on niin innostavaa ja mielenkiintoista. On mukavat työkaverit, leppoisa ilmapiiri, on tunne rinnassa, että osaa hommansa ja pystyy hymyillen lähtemään työpaikalta talvi-illan jo hämärtyessä. Mikäs sen mukavampaa työelämässä olisikaan kuin tunne siitä, että on arvostettu ja osaava palikka työyhteisössä, eikä työ kuitenkaan aiheuta samalla ylimalkaisen paljon stressiä?

Oli työn imu sitten kummanlaista tahansa, määrittää se ihmisen onnellisuutta varmasti melko pitkälle. Kun aamulla herään puhelimeni pirinään ja nousen ylös, suunnistan työmaalle ja vasta viiden aikaan olen kotona, olen viettänyt jo suurimman osan hereilläoloajastani työn parissa, työhön valmistautuen tai sieltä palaten. Jos kaikki tuo aika olisi täynnä kärsimystä ja inhon tunnetta, romahtaisi elämänlaatuni varmasti alemmas kuin maan matonen. Jos kaikki tuo aika taas olisi täynnä onnistumisen ja ilon hetkiä, olisi oloni varmasti virkistäytyneempi ja miellyttävämpi myös illalla kotona.

Ei huolen häivää, hakuna matata. ”Mitä asialla on väliä”, sanoisi joku. Mutta mitä sillä onkaan väliä, jos iltaisin kaatuu sänkyyn tuntien syvää toivottomuutta ja inhoa, haaveillen jostain kaukomaiden saaresta, jonka voisi ostaa lottovoitollaan ja voisi erakoitua sinne, näkemättä enää ikinä ketään ja tekemättä enää ikinä mitään. Mitä väliä on masennuksella, unettomuudella, stressillä ja surulla ja inholla, joka kohdistuu omaa elämää kohtaan? Kuinka siinä vaiheessa sanot, että työn imu on hieno asia ja hakuna matata vaan?

Työhyvinvoinnilla on suurikin merkitys ihmiselle. Toivon vilpittömästi, että jokainen voisi elämässään kokea vain tuota positiivista työn imua. Valitettavasti tiedän, ettei se ole mahdollista, mutta toivon sitä silti. Ansaitseeko edes pahin vihamieheni tippua syvään syöveriin, joka vie elämän ilon mukanaan? Tuskinpa.

Hyvää työn imua kaikille!

Musiikkihöpinä

Musiikilla on piristävä voima. Arkipäivinä minut valtaa usein loistava tunne, kun pääsen astelemaan eteenpäin kuulokkeet korvillani, sävelten pauhatessa ja rytmittäessä askeleitani. Joskus räppiä, joskus rockia ja joskus disco-jumputusta, milloin mitäkin, mutta aina tuntemusten mukaan.

Muistan kulkeneeni lumisateessa autioita katuja samalla kuunnellen Mewin Comfortable sounds -biisiä. Hetki oli rauhallinen ja kaunis, mietin kaikkia vieraita ihmisiä asunnoissaan, kotiensa lämmössä. Katselin kuinka lumihiutaleet leijailivat alas ja putosivat maahan ja puiden lehdille.

Muistan hölkänneeni ärsyyntymistäni pois harteiltani, kun Stam1nan Eloonjäänyt soi korvissani. Jalat tahkoivat asfalttia ja turhautuminen alkoi valua  minusta pikkuhiljaa, niin että sentään lenkin loppumetreillä tajusin irvistäneeni koko ajan. Hellitin kasvojeni lihaksistoa ja suupieliini kohosi jo pieni hymynkare miettiessäni kuinka vihaiselta jahölmöltä olenkaan varmaan näyttänyt vastaantulijoiden mielestä.

Anatheman A Natural Disaster toi mieleeni eräät syksyiset aamuhetket vuosien takaa, kun olin vielä pieni ja naiivi ja sinisilmäinen, eikä kukaan ollut vielä satuttanut minua tai kertonut minun olevan huono ihminen. Vaivuin muistoihin ja entisaikojen tunnelmiin, kun sanat kuuluivat korvissani: ”It’s been a long cold winter without you.”

Musiikilla on myös yksi ärsyttävä piirre. Se voi jäädä soimaan päähän. Kun olet lenkkeillyt ja piristänyt mieltäsi, yhtäkkiä kuulet saman laulun uudelleen ja uudelleen ja uudelleen päässäsi. Et saa sitä pysähtymään.

Heräsin kerran sängystäni ja kuulin päässäni vain Queenin sanoitukset

Give love
give love
give love
give love
give love…

Kuin levy olisi jäänyt jumiin LP-soittimeen. Kaksi samaa sanaa, uudelleen ja uudelleen. Nousin sängystäni ja aloin raivoisasti etsimään kyseistä biisiä kuunneltavakseni, jotta laulu sai jatkoa.

Why can’t we give love that one more chance?
Why can’t we give love, give love, give love, give love, give love, give love, give love, give love?..

’Cause love’s such an old-fashioned word
And love dares you to care for
The people on the edge of the night
And love dares you to change our way of
Caring about ourselves

… jonka jälkeen nukahdin jälleen.

Muutos

Kun katson aikaa taaksepäin, tunnen itseni hiukan hölmöksi. Miksen ole tehnyt asioilleni mitään aiemmin? Miksen ole ottanut härkää sarvista ja katsonut totuutta silmiin? En ole pitkään aikaan tiennyt mihin kuulun. Työpäivän jälkeen olen vaeltanut Ismo Alangon sanoin taloon, jota kodiksi kutsutaan. Kutsuin vielä joskus. Kodinomaisuus kuitenkin häipyi niin nopeasti kuin sen olin löytänytkin sen silloin ennen. Olen vaeltanut kaduilla, tavannut ystäviäni ja käynyt matkoilla ja palannut asuntoon, jonka seinät kaatuivat päälleni, jonka ikkunat osoittivat kohti tyhjyyttä. Asuntoon, jossa ei ollut lämpöä eikä paikkaa, johon käpertyä illalla piiloon kaikelta.

Minulla ei ole pitkään aikaan ollut kotia. Siksi on mahtava tunne, kun tällä hetkellä voi palata johonkin, jota ajatellessa valtaa lämmin tunne koko kehon. Vaikka paikka on vielä kuin pyörremyrskyn jäljiltä, tunnen outoa toiveikkuutta ja iloa. Ehkä en olekaan enää koditon.

Melankoliakriisi

Voisiko olla ikävämpää oloa kuin tuntea itsensä pienen pieneksi, oikein pikkuriikkiseksi, mitättömäksi ja merkityksettömäksi? Jos olisin sarjakuvahahmo, olisin varmaan Näkymätön Ninni, pelkkä rusetti kiiluisi pääleallani – tai siis oikeastaan ilmassa – koska olisin läpinäkyvä tyttönen.

Tai ehkä olisin mörkö ja mihin takamukseni laskisin, siihen jäisi vain hyhmäinen läikkä, sillä olisin niin jäätävä ja kylmä sisältä. Murisisin itsekseni ja asuisin vuorilla, eikä kukaan välittäisi minusta juurikaan.

Tai ehkä olisin Nuuskamuikkunen, pakenisin kaukomaille yksinäisyyteen muiden joukosta. Vain teltta mukanani vaeltaisin erakkona eteenpäin kenenkään haikailematta perääni sen suuremmin.

Ehkä olen vain minä itse ja koitan selviytyä oloni kanssa. Täytyy luultavasti syödän sienen reunasta palanen, niin kasvan isommaksi. Ehkä minut sitten huomataan.

Strategia

Kuinka otat vastaan palautetta, kun kiperä tilanne iskee töissä ja koitat suoriutua siitä niin hyvin kuin mahdollista, mutta jälkeenpäin kollega marssii puhellesi ja kertoo kuinka tilanne olisi hoitunut paremmin? Myönnätkö tehneesi virheen vai taisteletko viimeiseen saakka oman kantasi puolesta? Taisteletko hampaat irvessä, vaikka tietäisit jo jossain vaiheessa keskustelua, että olet väärässä vai antaisitko asian olla ja nöyrtyisit kritiikkiä kohdatessasi, että ehkä et ollutkaan täydellinen? Tai miten on, jos vietkin asian hiukan liian pitkälle omassa päässäsi ja otat kaiken henkilökohtaisena loukkauksena, ivana sinua vastaan ja loukkaannut tämän takia syvästi, mököttäen seuraavat viisi päivää kaikille?

Entä kuinka annat palautetta? Jos kaverisi tekee koko ajan jotain typerää vaarantaen oman tulevaisuutensa, perheensä tai työnsä, kuinka kerrot asian hänelle? Otatko suorat sanat käyttöön vai koitatko kierrellen ja kaarrellen vihjailla jotain siihen suuntaan, että ehkä hänen sittenkin kannattaisi miettiä jotakin vähän enemmän ennen kuin tekee satunnaisia tekojaan tai puhuu satujaan? Pidätkö palopuheen vai töksäytätkö asian siihen, pöydälle, tuosta noin vain ihmeteltäväksi? Kutsutko muitakin kavereita kylään, jotta voisitte yhteisvaikutuksella tehdä muutosta parempaan?

Vai olisiko sittenkin vain hiljaa? Ei antaisi palautetta eikä vastaanottaisi sitä. Sulkisi itsensä kaikelta, aivan kaikelta kritiikiltä. Uskoisi itseensä ja tekemiseensä, uskoisi muiden tajuavan ajan myötä itse virheensä, uskoisiko yksisarvisiin ja taruolentoihin, jotta ei tarvitsisi avata suutaan ollenkaan?

Palautteen antaminen on yllättävän hankalaa puuhaa. Olen joskus miettinyt, miten itse pärjäisin työpaikan pomona, kun joskus täytyisi ottaa kovaat aseet käyttöön ja puhua julmia työntekijöille. Tietenkin vain siinä tapauksessa, jos hommat eivät suju, mitä sitä turhaan urputtamaan jos hommat hoituvat. Pohdin usein paljon ja pitkään asioita, ennen kuin suostun ne sanomaan ääneen. Jokin tietty käytösmalli tai tapa saattaa suututtaa minua, mutta en anna sitä ilmi ennen kuin on koittanut hetki ennen räjähtämistä ja totaalista katastrofia. Toisaalta mitä läheisempi ihminen on, sitä helpompi minun on sanoa sanottavani heti ja enempää sanakäänteitä miettimättä – onnea vain tulevalle aviomiehelleni.

Ehkä tämä on ongelma työpaikoillakin, kun työtoverit ovat sellaisia ihmisiä, joille ei vain kehtaisi urputtaa. Olen joutunut siihen tilanteeseen, että kuulen kritiikkiä ja parannusehdotuksia työstäni sivukorvalla, puolihuomaamattomasti sivullisen suusta, enkä esimerkiksi lähikollegaltani taikka esimieheltä. Olen selkeästi tehnyt asioita väärin, mutta kukaan ei ole suostunut sitä minulle päin naamaa sanomaan. Kysynpä vaan, miten ihmeessä olisin voinut korjata virheeni ja tehdä työni paremmin, jos en edes tiennyt tekeväni mitään huonosti? Mitä hyödyttää juoruaminen selän takana ja ivaaminen salaa? Se ei edistä työntekoa eikä yhteishenkeä – paitsi ehkä sen pienen, juoruavan kuppikunnan yhteishenkeä.

Silti siihen sorrutaan yllättävän usein. Työpaikkakiusaamisen yksi muoto onkin minun mielestäni se, ettei palautetta anneta suoraan päin naamaa, vaan vihjaillaan ikävästi ja nauretaan myöhemmin kulman takana. Miten työyhteisön tulisi parantaa tulostaan ja toimivuuttaan, jos asianomaiset itse eivät ota härkää sarvista ja tee asioille jotain?

Toisaalta mitä hyödyttää sitten sekään, jos palautetta annetaan, mutta sitä ei oteta vastaan? Vinkistä pitäisi ottaa vaari, mutta mitä hyötyä on siinä, että vaari heitetään roskakoriin ja unohdetaan sinne saman tien? Tai kuten jo aiemmin totesin, mitä hyötyä on siitä, että kritiikin jälkeen mökötetään mykkänä muutama päivä ennen kuin palataan taas takaisin samaan ruotuun kuin ennenkin? Kyseinen käytös ei varmasti myöskään yhtään edistä halua antaa palautetta ja tukea työkavereita tekemään yhdessä töitä entistä paremmin.

Olemme ehkä liian ylpeä kansa. Emme halua tietää tekevämme asioita väärin. Tai toisaalta ehkä olemme liian suomalaisia kaikki, emme halua joutua kertomaan toiselle tämän tekemistä virheistä vaan olemme mieluummin hiljaa ja kärsimme. Onhan se ääneen puhuminen toki vaikeaa. Mutta pitäisikö sitä nyt kuitenkin vain uskaltaa ja opetella?

Pää ja alapää

Työ- ja elinkeinoministeriö on aloittanut uuden kampanjan, joka kehoittaa valitsemaan urasuuntautumisensa ja työnsä päällä eikä alapäällä. Itse asiassa hauskasti keksitty kampanja, mutta miten paljon tällainen pieni kampanjantynkä voi oikeasti vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin ja asenteisiin? Meillehän opetetaan läpi elämän jo pienestä pitäen, mikä on tyttöjen juttu ja mikä on poikien juttu.

Miettikää nyt, jo vauvaa odottaessaan vanhemmat alkavat miettiä, minkä väriseksi he voivat maalata lastenhuoneen seinät. Jos tulokas on tyttö, niin silloin seinien täytyy kiiltää kimaltelevaa vaaleanpunaista. Jos tulokas onkin pojankoltiainen, niin värinä täytyy olla sininen taikka jokin muu vastaava sävy. Pari vuotta myöhemmin tyttöjen oletetaan leikkivän nukeilla ja askartelevan hiljaisina ja pojilta taas odotetaan riehumista ja leikkiautoilla rämisemistä. Koulussa tytöt saavat neulomisia eteensä ja pojat puukäsitöitä.

Teini-ikäisenä lapset ovat hankkineet harrastuksensa. Tyttöset liitelevät kaunokeilla jäällä tanssinomaisia kuvioita hioen ja miehet jyräävät jääkiekon perässä ja taklaavat minkä ehtivät. Naisten jääkiekossahan taklaaminen taitaa olla kokonaan kiellettykin.

Myös vanhempien asenteet ja tavat siirtyvät sukupolvelta toiselle, ja keitäpä muita Suomi olisi täynnä kuin jöröjukkia vanhan kansan miehiä ja naisia, joiden mielestä ennen miehet olivat rautaa ja naiset hellan ääressä ja niin oli hyvä. Asenteena kai on se, että jos näin on ennenkin toimittu, miksi minkään pitäisi muuttua?

Sitäpaitsi minusta tuntuu siltä, että jos nainen tekeekin jotain miesten hommia, häntä väheksytään ja hänen taitojaan epäillään viimeiseen asti. Niin sanotusti maskuliinisissa hommissa naisen täytyy todistella kykyjään joka päivä. Toisinpäin mietittynä jos mies erehtyy naisten hommiin, pidetäänkö häntä sittenkään enää todellisena miehenä? Eikö osa hänen miehisyydestään katoa johonkin taivaan tuuleen? Lauletaanko hänestä enää ”Macho, machomies”, jos hän tomuttaa pölyjä hotellissa tai jos hän floristina asettelee päivät pitkät ruusuja kauniiden liljojen viereen heleisiin asetelmiin?

Mielestäni maailma näyttää kuitenkin pikku hiljaa muuttuvan siihen suuntaan, että naisten töitä ei juurikaan enää ole. Miehet valtaavat sekä terveys- ja sosiaalialan, taidealat ja palvelualat pikkuhiljaa, mutta samaan tahtiin naiset eivät tunnu siirtyvän niihin kuuluisiin miesten hommiin. Minun on edelleen vaikeampi kuvitella nainen rakennustyöläisenä kuin mies sairaanhoitajana. Itseasiassa mieshoitaja on mielessäni melko normaalia, kun taas naispuolinen rekkakuski olisi edelleen hiukan hämmentävä näky.

Ajan siis itsekin vielä tietyllä tapaa näitä vanhoja näkemyksiä eteenpäin. Kuvittelen tulevat tyttölapseni röyhelöisiin mekkoihin ja balettitunneille ja poikani moottoriurheilijaksi jääkiekkoharrastuksineen. Pitäisikö minunkin alkaa ajatella ministeriön kampanjan mukaisesti päälläni, eikä tuomita asioita, värejä, harrastuksia ja työpaikkoja alapään mukaisesti? Pitäisikö minunkin kokea tällainen ahaa-elämys ja herätä tälle vuosituhannelle?

”Herää pahvi!”

Huono päivä

Kun olo tuntuu mustalta
ja maailma maistuu mustalta
ja elämä näyttää mustalta
ja tulevaisuus vaikuttaa mustalta

Voimaton tunne iskee
varpaissa kihelmöi
sydän hakkaa
ja ympäriltä ilma loppuu

Kyyneleet karkaavat
ajatukset sahaavat
tunteet harhailevat
koittavat takertua johonkin
pysyvään
pysymättömään
toiseen ihmiseen,
epävarmuuteen.