Minulle ollaan valehdeltu

Kun ihminen syntyy, se on tyhjä taulu ja osaamaton rääpäle, josta pitää pitää huolta. Sitä taputellaan päähän ja suukotellaan ja sille leperrellään valheita siitä, että maailma on oikeasti mukava paikka elää. Ensimmäiset vuodet leikitään nukeilla ja juostaan pöytään silloin, kun äiti huutaa että ruoka on valmista. Seuraavat vuodet lusmuillaan peruskoulussa tai lukiossa ystävien ympäröimänä ja tehdään kesäisin melko pitkälti mitä huvittaa.

Sitten tapahtuu ydinräjähdys. Haet opiskelupaikkaa, et saa sitä. Tai sitten saat ja muutat omillesi. Asut yksin, tuijotat seinää. Juot viinaa kavereiden kanssa, jos sellaisia nyt sattuu löytymään. Koitat käydä töissä, kun opintotuki on niin naurettavan pieni. Sitten valmistut, käyt töissä, yrität täyttää yhteiskunnan odotukset sinulta, palat hiljalleen loppuun niin kuin tulinen kekäle hiipuu tuhkaksi…

Minusta olisi mukava saada jossain vaiheessa elämän käsikirja, joka valmistaisi hiukan paremmin itse käytännön jokapäiväiseen eloon, paremmin kuin lapsuuden lämpö ja turva. Vanhempien antama tuki on tietenkin arvokkaampaa kuin kulta ja jokainen meistä ansaitsee turvallisen ja iloisen lapsuuden. Silti joskus kontrasti lapsuuden leppoisten kesäpäivien ja aikuisuuden stressintäyteisten synkkien aatosten välillä on mahdottoman suuri. Kuin minutkin olisi valmisteltu kävelemään ruusujen terälehdillä auringon paisteessa mutta todellisuudessa astelen tulisillä hiilillä liian nopeasti, liian kovaa, tietämättä oikeaa taktiikkaa kuinka ei polttaisi jalkapohjiaan.

Joskus elämän karu todellisuus yllättää kuin lahjalaatikon avatessa esiin ponnahtava törkeästi irvistävä pilailupelle. Ei se ole hauskaa. Siinä saa sydänkohtauksen ja traumat, eikä kasvoilla valuvat kyyneleet todellakaan johdu ilosta. Mutta jotenkin se järkytys kai haihtuu ajan myötä ja sitä oppii varautumaan laatikoista ponnahtaviin typeriin pelleihin.

Valehtelisin jos oisin rehellinen

Valehtelisin jos väittäisin, ettei mikään masenna minua.

Valehtelisin jos väittäisin, etten joskus kaatuisi päivän jälkeen sohvalle ja miettisi mikä järki kaikessa on.

Valehtelisin jos väittäisin, että tunnen olevani maailman siistein ja hauskin tyyppi.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei rakkaus satuta minua.

Mutta valehtelen silti joka päivä. Minusta tuntuu että nyky-yhteiskunta oikein jollain lailla vaatii sitä, että valehtelemme sekä itsellemme että muille joka päivä. Pieni valkoinen valhe tai vähän suurempikin sellainen, kunhan vain annetaan ymmärtää, että elämässämme kaikki on mahtavaa elämystä toisensa perään tai edes että kaikki on suurinpiirtein ok.

Onko tosiaan heikkouden merkki, jos osoittaa elämän joskus kolhivan ja kohtelevan vääryydellä? Kun joutuu kipujensa kanssa kömpimään sairaalaan ja on heittänyt jo lusikan nurkkaan ollen varma, että ainakin syövän murkula se siellä vatsanpohjalla piilee, niin miksi samaan aikaan facebookiin ilmestyy päivitys: ”Aurinko paistaa ja linnut laulaa, kevät on täällä ja mä oon niiiiiiiin happy!!!”

Jos joskus joku pääsisi vertailemaan julkisesti puhuttuja lauseita ja sosiaaliseen mediaan tuutattuja onnentöräyksiä ihmisen pään sisäisiin mietteisiin, voisi alkaa ihmetellä onko kyseisellä tyypillä kenties jakautunut persoonallisuushäiriö vai mistä moisten juttujen ristiriitaisuus johtuu. Sisäiset aatokset saattavat olla vaikka kuinka synkeitä, mutta ulospäin suunnattu anti onkin täyttä auringonpaistetta.

Eikö tämä rutiini revi ihmisiä kappaleiksi? Pieniksi osasiksi, murusiksi, joista ei saa kokonaisuutta enää koottua ollenkaan. Voiko ihminen koskaan ollakaan kokonainen ja onnellinen, jos sisältö on täynnä ristiriitaa? Jos oikeasti on huono päivä ja silti hehkuttaa iloisuuttaan, niin mikä sitten on totta ja mikä valhetta? Vai onko tässä kenties jonkinlainen itsensä psyykkaaminen taustalla, jos mieli on maassa ja silti kertoo olevansa onnellinen, voiko mieliala vaihtua? Vai murtuuko ihminen lisää kun sisällä myrskyää mutta facebookin timeline on täynnä täydellisyyttä? Olemmeko aina olleet yhtä valheellisia vai onko tämä nykyajan hömpötystä? Oliko ennen vanhaan kaikki paremmin? Siis oikeasti paremmin, ilman valheita ja jekkuja?

Valehtelisin jos väittäisin aina itsekin olleeni rehellinen.

Melankoliakriisi

Voisiko olla ikävämpää oloa kuin tuntea itsensä pienen pieneksi, oikein pikkuriikkiseksi, mitättömäksi ja merkityksettömäksi? Jos olisin sarjakuvahahmo, olisin varmaan Näkymätön Ninni, pelkkä rusetti kiiluisi pääleallani – tai siis oikeastaan ilmassa – koska olisin läpinäkyvä tyttönen.

Tai ehkä olisin mörkö ja mihin takamukseni laskisin, siihen jäisi vain hyhmäinen läikkä, sillä olisin niin jäätävä ja kylmä sisältä. Murisisin itsekseni ja asuisin vuorilla, eikä kukaan välittäisi minusta juurikaan.

Tai ehkä olisin Nuuskamuikkunen, pakenisin kaukomaille yksinäisyyteen muiden joukosta. Vain teltta mukanani vaeltaisin erakkona eteenpäin kenenkään haikailematta perääni sen suuremmin.

Ehkä olen vain minä itse ja koitan selviytyä oloni kanssa. Täytyy luultavasti syödän sienen reunasta palanen, niin kasvan isommaksi. Ehkä minut sitten huomataan.

Lähteminen

Kun joku lähtee luotasi, olo on hetken aikaa jotenkin tyhjä. Kun ennen on istunut kahvikuppi kädessä ja tuijottanut toisen naamaa herkeämättä tämän kertoessa juttuja ja nauranut niille, olivat ne sitten hauskoja tai ei, koska haluaa vain nauttia toisen seurasta, ei voi ymmärtää seuraavan päivän voivan olla jo täysin erilainen. Äkkiä katseletkin vain tyhjää seinää ja juot kahviasi hiljaisuudessa, etkä oikeastaan tiedä mitä tekisit.

Se hetki on pahin, sillä et ensin muista miten kulutitkaan aikasi ennen tuota toista ihmistä. Katselitko sinä tosiaan seiniä kaiket päivät, vai oliko sinulla olevinaan jotakin oikeaakin puuhaa? Ennen kuin saat taas kiinni ajan kulusta, olet kadoksissa. Ennen kuin muistat oman tapasi olla, et pysty olemaan ollenkaan. Kaikki tuntuu jotenkin väärältä.

Onneksi sen omituisen tyhjyyden tietää väistyvän, sillä kohta keksit taas jotakin uutta. Vaikka kaipuu jää, ihminen löytää sittenkin takaisin polulleen ja löytää uuden seuran kahvipöytäkeskusteluihin. Täytyy vain oppia luopumaan, oppia ymmärtämään, että aika entinen ei koskaan enää palaa, mutta siitä kuitenkin selviää.

Minäkuva

Ystäväni pyysi minua tässä eräs päivä kuvailemaan itseään erästä projektia varten. Kai se on helpompi pyytää jotakuta toista tekemään tuollainen homma, sillä kuinka sitä pystyy itseään katsomaan raatorehellisetsi ja objektiivisesti peilistä? Jos sitä oikeasti puhdistaisi pölyt peilistä ja katsoisi itseään tarkkaan ja kriittisesti, voisi pelästyä.

Selkeämmin tämän efektin näkee jo siinä, kuinka ihmiset kauhistelevat itsestään otettuja valokuvia. Kun on täydessä touhussa syntymäpäivänään ja joku on salaa napannut räpsäisyn toiminnasta, katsoo jälkikäteen tuota kuvaa ihmetellen – tuoltako oikeasti näytän? Missä on kasvojeni luusto? Missä on hiusteni kiilto? Mikä tuo irvistys on? Nykyaikana muoti-ilmiöön nousseissa omakuvissa taas suipistellaan suuta ja lommotetaan poskia, hymyillään nätisti ja tuodaan vain parhaat puolet esiin. Aivan kuin luotaisiin uutta omakuvaa, ihanneminää ja jotakuta sellaista ihmistä, jota ei ehkä olekaan olemassa.

Maailma on niin kaksijakoinen paikka, että ihme jollei ihminen tunne itsekin jakautuvansa eri persooniin. On olemassa työniina, arkiniina, vapaa-aikaniina, yksinoloniina ja ystävien kesken tunnettu Nipe tai Ninja. On Instagramissa huvikseen otettuja kuvia jakava luonnonläheinen Niina, twitterissä hupaisia pikku juttuja kertova Niina tai facebookissa surkeiden sattumusten kruunaamaton kuningatar.

Joskus tuntuu siltä, ettei riitä sellaisenaan ollenkaan. Vähintään tuntuu siltä, että on olemassa kaksi Niinaa – se, jonka muut näkevät ja tuntevat ja se, joka itse luulen olevani. Toisinaan saan kuulla kavereiltani olevani esimerkiksi rohkea ihminen, mutta kun sitten seisoo sen mörön edessä (joka ilmestyi juuri siitä pimeästä komerosta, jota aina lapsena pelkäsi), tuntee olonsa melko pieneksi ja mitättömäksi. Missä on silloin se suuri ja uhmakas Niina, jonka ystäväni  minussa näkevät? Missä ovat muskelini, sillä kun itse katson käsivarsiani, näen vain löysiksi keitetyt spagetit?

Miten voi taistella elämässään eteenpäin, jos ei edes itse usko itseensä? Miten voisi olla eheä ja kokonainen ihminen, jos koostuu pienistä sirpaleista, sekalaisista palapelin paloista, joista ei muodostu järjellistä kokonaiskuvaa?

Entä miten voi pysäyttää tällaiset ajatuskierteet?

Onnelle kivi nilkkaan ja laidan yli veden varaan

Elämässä on sekä ylä- että alamäkiä. Joskus saatan olla todella iloinen ja asteikolla ykkösestä kymmeneen tunnen olevani jossain sadan paikkeilla, hymy leveänä korvasta korvaan. Seuravana hetkenä voi kuitenkin olla, että olen valmis myymään maani, heittämään lusikkani kohti huoneen nurkkaa, repimään pelihousuni kappaleiksi ja samalla heittämään pyyhkeeni kehään. Aina tunnetilojen välillä ei edes tarvitse tapahtua mitään sen kummempaa, kun yhtäkkiä jokin mustaakin mustempi pilvi varjostaa mieleni ja tulevaisuus näyttää synkältä.

Toisinaan tuntuu siltä, että nuo hyvät hetket ovat liian ohikiitäviä. Ne tulevat ja menevät sellaista vauhtia, että ainut tunne, josta saa todella otteen ja joka todella tuntuu pysyvän matkassa, on synkkä ahdistus ja pelko asioista, jotka saattavat mennä päin prinkkalaa.

Miksi on niin paljon helpompi kiinnittyä niihin negatiivisiin tunteisiin? Ne syöpyvät johonkin harmaan massan pimeimpiin osiin, eikä niitä meinaa millään saada sieltä ulos, vaikka kuokkii aivojen maaperää käsipelillä tai pommittaa sitä henkisillä ydinaseilla.

Mietin aina itsekseni, että elämässä on paljon opittavia asioita. Ilmeisesti olen jotenkin pöljä, sillä listani tuntuu venähtävän vuosi vuodelta pidemmäksi, eikä suinkaan toisin päin kuten voisi kuvitella. Mitä vanhempi sitä viisaampi? Niin minä ainakin ennen luulin. Tässä on kuitenkin taas uuden opin paikka. Täytyisi osata säilyttää onnelliset muistot ja onnistumisen tunteet päällimmäisinä muistojen meressä, eikä antaa niiden vajota suoraan Mariaanien hautaan.

Paniikki päällä

Sydän alkaa tykyttää, päässä humisee ja yhtäkkiä jo pelkkä hengittäminen tuntuu ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Tuntuu kuin olisi vain helpompi lakata ottamasta happea sisään ja vain pysäyttää kroppa täysin paikalleen, keskittyen vain pysymään kasassa. Kyyneleet puskevat väkisin silmiin, vaikka niitä koittaa pitää sisällä, poissa, piilossa. Hiljaisuus on jäätävä, ja pari pisaraa valuu pitkin poskeani sittenkin, taisteluista huolimatta.

Huomenna on hammaslääkäriaika. Ajatus nostattaa kylmät väreet niskaani, kun vain ajattelenkin istuvani siinä taaksepäin laskeutuvassa tuolissa alle 24 tunnin päästä. Veitset, taltat, kaavintakuokat, mitkä tahansa painajaismaiset välineet hyppivät silmieni edessä tahtomattani, vaikka yritän niitä hätistellä pois.

Ihmiset katsovat minua ihmetellen ja tokaisevat, että kyllä se siitä. Sinä pärjäät. Olet sisukas mimmi. Ei siihen kuole. Mieleni huutaa vastaukseksi, että mistä he muka tietävät kaiken tuon? Ulkokuoreni vain hymyilee vienosti ja kiittää rohkaisevista sanoista.

Pelot ovat hämmentävä asia. Mistä ne yhtäkkiä ponnahtavat mieliimme, minkä ihmeen takia ajatuksemme keksivät yhtäkkiä pelätä jotakin täysin arkipäiväistä asiaa, jonka olemme parhaassa tapauksessa kohdanneet monesti ilman mitään ongelmia? Hämähäkki vaikuttaa äkisti kuolemanvaaralliselta elukalta, joka saattaa käyttää kuolettavaa myrkkyä, pimeys onkin tappava ase, ahdas paikka tukahduttaa ja pelkkä hammaslääkärin tuoli aiheuttaa sylkyreaktion.

Järjellä mietittynä nämä asiat kuulostavat täysin hulluilta. Ei hissikopin pitäisi olla millään lailla pelottava paikka, se on vain koppi, jossa joutuu kuuntelemaan huonoa musiikkia. Hämähäkki on vain pikkurillin kokoinen olio, jonka voisi helposti liiskata kengänpohjan alle. Silti mielemme pistää hälytyskellot soimaan ja huutaa kuin hinaaja: ”Apua, apua apua!”

Olisi hienoa, jos tähänkin vaivaan olisi joku pieni pilleri, jonka voisi napata kurkusta alas, eikä sen jälkeen koskaan tuntuisi missään, jos joutuu kävelemään pimeää kujaa kohti kotia. Pimeys ei enää ahdistaisi.

Hyvä on, tietty määrä pelkoa on kai järkeväkin juttu. Ehkä ei olekaan ihan niin hieno asia kävellä kaupungin pimeintä kujaa keskellä yötä vailla huolen häivää, sillä siellä saattaa piillä oikeakin vaara. Silti toivoisin voivani vain heittää turhanpäiväiset pelkoni huitsin nevadaan ja astella rohkeasti huomenna aamulla kohti hammaslääkäriä. Sehän on vain pieni operaatio. Ei mitään jännitettävää. Arkipäiväinen pikkujuttu. En minä siihen kuole.

Nyt täytyy enää uskoa omia sanojani.

Murehtiessa

Kävelen ympäri asuntoani ajattelematta mitään sen kummempaa. Pyykit pitää laittaa kuivumaan, entiset puhtaat lakanat viikattava kaappiin piiloon, kukat on kasteltava ja matkalaukkukin odottaa huoneen nurkassa purkajaansa. En mieti mitään sen kummempaa, mutta silti samaan aikaan aivoni käyvät ylikierroksilla. Olen jo tottunut rattaiden tasaiseen raksutukseen, pinnalle pyrkiviin aatoksiin, joissa ei ole päätä tai häntää ja satunnaisesti hymynkareen huulilleni nostattaviin muistoihin.

Joku lauloi kappaleessaan, että elämä tuppaa kertaamaan samoja vanhoja tarinoita uudelleen ja uudelleen. Niinpä kun tuo laulu lähti pyörimään jälleen soittolistaltani täyttäen asuntoni soinnuillaan, pysähdyin hetkeksi katse tyhjyyteen suunnattuna. Mitä jos se pitääkin paikkansa? Mitä jos elämässä on tietty suunta, tietyt tarinat, tietyt juonet, joita se seurailee läpi ihmisen elon, eikä mikään koskaan oikeasti muutu? Mitä jos epäonnistuja onkin tuomittu elämään auringottomassa risukasassa vailla poispääsyä, samalla kun Hannu Hanhi viipottaa matkallaan kultalusikka takalistossa sojottaen?

Toisaalta itsekin olen saarnannut kavereilleni, että kaikki on vain asenteesta kiinni. Miltei jokaisesta asiasta voi löytää jotain positiivista ja vaikka sitä ei aluksi huomaisikaan, ehkä vuosien päästä näkee pilven kultareunuksien olleen siinä koko ajan. Jos ei mitään muuta pysty osoittamaan, niin ainakin tapahtumat kartuttavat kokemustamme, viisauttamme ja kenties opastavat meitä elämään jollain lailla paremmin. Joten jos vain suhtautuu elämään niin, että kaikki kääntyy parhain päin, riittääkö se? Tavoittaako valo rähjäisen risukasan vain jos siihen jaksaa uskoa tarpeeksi kauan lannistumatta?

Vaan mistä Aku Ankka kerää kaiken uskonsa, nostaa päänsä pystyyn ja lähtee jälleen yrittämään yhtä uutta suunnitelmaansa? Luin lapsena kyseistä sarjakuvaa ja ihailin aina Akun päättäväisyyttä ja tarmoa ja olin todella vihainen, kun lopussa Hannu vei voiton tekemättä mitään. Eikö yritteliäisyyttä ja asennetta palkitakaan? Oliko Aku Ankan tarinat jo alustava, raatorehellinen opetus oikeasta elämästä, jossa Hannu Hanhet kävelevät voitosta voittoon?

Lopulta vaihdoin biisin toiseen ja lopetin moiset haihattelut, sillä kuka sitä elämää pystyy ennustamaan. Kulkekoot tarinat mitä polkuja tahtovat. Sitäpaitsi eivät ne asiat pohtimalla parane, sillä

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.

Jos millään ei ole mitään merkitystä, mitä varten elämää eletään?

Joskus ystäville jutellessa voi tajuta itsestään jotain, mitä ei ollut vielä huomannut aiemmin. Kuten tänään, kun ystäväni kysyi, mikä on pahinta, mikä voi mennä pieleen elämässäni tällä hetkellä, mikä olisi pahinta mitä nyt voisi tapahtua?

Tajusin vastaavani, että pelkään huomaavani, ettei asioilla olekaan merkitystä. Ettei elämässäni ohikulkeneilla ihmisillä olekaan mitään pysyvää tarkoitusta. Ettei elämässä itsessään aina ole mitään järkeä. Pelkään sitä, sillä minun on todella, todella pystyttävä uskomaan, että kaikella on tarkoituksensa.

Häviän lempipelini

En tiedä miksi olen niin julma itselleni. Lähden mukaan asioihin, joiden tiedän päättyvän huonosti. Jossain salakavalan pääkoppani sisimmässä minä tiedostan tunteen, että tulen häviämään, mutta silti koitan onneani vastoin kaikkia maailman odotuksia.

Suljen silmäni totuudelta ja koitan vakuutella itselleni, että oloni on hyvä. Sitten joku aamu herään ja katson yksin kohti kattoa miettien mikä kuvassa on pielessä. Onko se se, että vika on aina jossain muussa vai voisiko se sittenkin olla se, että olen jatkanut samojen typerien virheiden toistamista vuodesta toiseen? Voisikohan syyllinen löytyä minusta?

Kun seuraavaksi nillitän ongelmiani kavereille, saatte lyödä minua. Olen viimein ymmärtänyt sen mystisen ja julman elämäni sabotöörin olevan – yllätys yllätys – minä itse.