Nyt ja Ennen

Istun. Yksin. Mitäs muutakaan, Matti on mennyt kaverinsa synttärille, oma kaverini ei ole vielä tullut, ja nyt vain istun ja mietin asioita.Samaa paskaa, sama päivä.

Joskus lapsena mietin, että päivä on aina sama, mikään ei koskaan maailmassa muutu. Voin aina asua kotona, istua ruokapöydässä ja nauraa niin kovaa että mahaan koskee. Voin aina nukkua omassa sängyssä ja katsella katon laattoja, jotka isä on rakentanut niin siististi ja kuinka niiden reunat muodostavatkaan tuttuja kuvioita mielessäni. Joskus näen pahaa unta, mutta jo neljätoista rappusta alempana on turvallinen syli. Voin nojata siihen ja kertoa, kuinka pelkään, että Milla Magian taianhohtoiset silmät kuultavat ikkunaverhon läpi.

Koulua oli melkein joka päivä, melkein aina kahdeksaan. Jossain vaiheessa totuin siihen ja heräsin hiukan ennen kellon soittoa. Tiesin täsmälleen sen minuuttiajan, koska pitää lähteä, jotta ehdin ystäväni pihalle yhteistä loppumatkaa varten. Ja vaikka eräänä aamuna auto kurvasi eteeni, jouduin syöksykierteeseen vieraan ihmisen pihan ainutta piikkipuskaa kohti, tiesin että sairaalassa herätessäni olisi perhe ja ystävien lähettämiä kortteja kasapäin, ehkä jopa suklaata.

Suklaata tosin sain muutenkin, viikkorahani riittivät juuri siihen mitä halusin. Ainakin useimmiten. Joskus ystävieni kanssa lähdimme johonkin tuhlaamaan, kylpylään, kulmille.. Mutta pystyin aina pyytämään rahaa äitiltä hauskanpitoon, ehkä yhteen karkkipussiin ja jäätelöön.

Ystävät, sukulaiset, perhe. He olivat aina siinä, he vielä muistivat syntymäpäiväni ja tiesivät mitä haluan lahjaksi milloinkin. He iloitsivat yhdessä matikan kokeen kympistä, siitä että sain roolin jossain typerässä pienoiselokuvassa, siitä että minulla oli hauskaa kaverini mökillä juhannuksena aivotärähdyksestä huolimatta. He olivat kiinnostuneita jutuistani, he olivat aina lähellä, aina sydämessäni. Rakastin heitä kaikkia.

Istun. Yksin. Mitäs muutakaan, Matti on katsomassa konserttia ja minä palasin jo reissuiltani takaisin  miettimään asioita.

Samaa paskaa, eri päivä.

Nyt mietin, että mikään ei ole enää ennallaan. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että en voi asua kotona enää montaa viikkoa, ja käydä aina vain kylässä naureskelemassa ja sitten vaivautuneen hiljaisuuden tullen huikata – ah, kello on niin paljon – ja lähteä. Pitäisi löytää oma asunto, jossa sitten asuisin itsekseni, kävisin nukkumaan useimpina iltoina aivan yksin. Peläten uusien nurkkien varjoja, ennen kuin niihin ehtii tottua, jos niihin tottuu ollenkaan.

Töitä on silloin tällöin, ei mitään pysyvää, pätkätyöläinenhän minä olen. Säntäilen aamuisin yrittäen muistaa työpaikan avaimen ja kännykän ja rahapussin. Vaihtelen kellonsoiton aikoja, yritän kerätä viimeisetkin minuutit unta varten. Olen miettinyt, että jos auto kurvaisi eteeni, mitä tekisin. Ehtisinkö väistää? Mitä tapahtuisi sairaalassa, saisinko vain kuulla tyrineeni kaiken taas. Pahin kuvitelma olisi herätä tyhjään huoneeseen.

Useimmiten rahat ovat loppu. Varmasti vielä useammin, jos joudun opettelemaan kaikki laskujenmaksut ja vuokranmaksut tulevaisuudessa. En yleensä saa mitä haluan, enkä viitsi pyytää vanhemmiltakaan enää rahaa. Olen työssäkäyvä aikuinen, herranjumala! Ja mitä jos saisinkin rahaa… Äiti, menen Helenan kanssa ryyppäämään, jookosta, annatko rahaa, kiitosta.

Ystävät, sukulaiset, perhe, poikaystävä. Aina joskus silloin tällöin tavattavissa, mukana, elämässä mukanani. Riitoja, haukkuja, minut on unohdettu. Toiset ovat Tampereella, toiset ulkomailla, toiset vain jääneet, toiset menneet pahojen mummopuolien kanssa naimisiin. Toiset muuten vain riitautuneet kanssamme. Toiset vain tuntevat jotain alitajuista vihaa minua kohtaan, toiset satuttavat minua sillä ja muilla tavoilla. Ei erittelypyyntöjä, kiitos. En enää tiedä kuka on tukena ja milloin, sainko soittaa kotiin tähän kellonaikaan, voinkohan tulla ystävälleni käymään.

Istun. Yksin. Liian paljon.

Mainokset

Sotkuja sotkuisesta mielestäni.

Istun yksin huoneessa, katson ulos. Aurinko paistaa. Odotan vain ajan kulumista. Työt alkavat kahdelta, mutta toisaalta en halua sinnekään. Mitä tehdä ajalla, jolle ei oikeastaan ole mitään tarkoitusta ? En jaksa mennä monta tuntia aiemmin odottamaan töiden alkua. En jaksaisi istua tässä huoneessakaan, kun anoppi-kokelas hyörii oven toisella puolella hyperaktiivisessa innossaan. Olen katsonut jo neljä jaksoa simpsoneita ja viisikymmentä jaksoa ohikulkevia ihmisiä ikkunasta…Aika on ihmeellinen käsite. Olen varmaan joillekin vääntänyt omaa selostustani aika-ulottuvuuksista, jolloin jokainen ihminen asuu omassa ulottuvuudessaan. Se mahdollistaa sen, että joistain yksi tunti tuntuu ikuisuudelta ja toisesta se vilahtaa ohitse mahdotonta vauhtia.

Minulla on aikaa, myönnän sen. Olen yhä useammin jäänyt haahuilemaan mietteisiini, istumaan vain tunniksi tai pariksi paikalleni (sitä tosin avitti tuo neljän päivän sairastelu, kun vain kökötin neljän seinän sisällä). En vain osaa käyttää aikaa hyväksi oikealla tavalla. Jotkut päivät ovat tällaista matelua, sitten huomaan että neljä päivää peräjälkeen ovat buukattu ihan täyteen kavereita, töitä, kotia ja Mattia. Olen ostanut jopa kalenterin itselleni, mutta jotenkin sitäkään en osaa käyttää muutoin kun kirjoittamalla sinne työvuoroni ylös. Eräs ystäväni taas pari vuotta sitten kirjoitti sinne joka ikisen minuutin, mitä hän milloinkin tekisi… En halua sellaista, mutta kuvittelin valitessani tuon ruskeakantisen muumi-päivyrin, että se toisi jotain kontrollia tähän sekasortoiseen ajankäyttööni. Ei.

Haluan lisää aikaa. Lisää nuoruusvuosia, jolloin ei tarvitse huolehtia mistään. Lisää vapaita viikonloppuja, jolloin voin matkata ympäri Suomea. Lisätunteja päivään, jolloin voisin töiden jälkeen tavata ystäviäni, ettei tarvitse lähteä suoraan kotiin nukkumaan väsymystä pois. Lisää tuntejä yöhön juuri sen takia, että saisin nukuttua kymmenen tuntia yössä (mitä antaisinkaan jos voisin olla sellainen pärjään-kun-nukun-viisi-tuntia-yössä -ihminen). Haluan lisää murheetonta aikaa, kun kaikki nämä menetetyt lisätunnit tuovat paineita pieneen pääkoppaani.

Alkakoon siis viides simpson-jakso. Sillä lisää aikaa ei tule, enkä tätäkään omistamaani osaa järkevästi käyttää.