Joskus lapsena mietin, että päivä on aina sama, mikään ei koskaan maailmassa muutu. Voin aina asua kotona, istua ruokapöydässä ja nauraa niin kovaa että mahaan koskee. Voin aina nukkua omassa sängyssä ja katsella katon laattoja, jotka isä on rakentanut niin siististi ja kuinka niiden reunat muodostavatkaan tuttuja kuvioita mielessäni. Joskus näen pahaa unta, mutta jo neljätoista rappusta alempana on turvallinen syli. Voin nojata siihen ja kertoa, kuinka pelkään, että Milla Magian taianhohtoiset silmät kuultavat ikkunaverhon läpi.
Koulua oli melkein joka päivä, melkein aina kahdeksaan. Jossain vaiheessa totuin siihen ja heräsin hiukan ennen kellon soittoa. Tiesin täsmälleen sen minuuttiajan, koska pitää lähteä, jotta ehdin ystäväni pihalle yhteistä loppumatkaa varten. Ja vaikka eräänä aamuna auto kurvasi eteeni, jouduin syöksykierteeseen vieraan ihmisen pihan ainutta piikkipuskaa kohti, tiesin että sairaalassa herätessäni olisi perhe ja ystävien lähettämiä kortteja kasapäin, ehkä jopa suklaata.
Suklaata tosin sain muutenkin, viikkorahani riittivät juuri siihen mitä halusin. Ainakin useimmiten. Joskus ystävieni kanssa lähdimme johonkin tuhlaamaan, kylpylään, kulmille.. Mutta pystyin aina pyytämään rahaa äitiltä hauskanpitoon, ehkä yhteen karkkipussiin ja jäätelöön.
Ystävät, sukulaiset, perhe. He olivat aina siinä, he vielä muistivat syntymäpäiväni ja tiesivät mitä haluan lahjaksi milloinkin. He iloitsivat yhdessä matikan kokeen kympistä, siitä että sain roolin jossain typerässä pienoiselokuvassa, siitä että minulla oli hauskaa kaverini mökillä juhannuksena aivotärähdyksestä huolimatta. He olivat kiinnostuneita jutuistani, he olivat aina lähellä, aina sydämessäni. Rakastin heitä kaikkia.
Istun. Yksin. Mitäs muutakaan, Matti on katsomassa konserttia ja minä palasin jo reissuiltani takaisin miettimään asioita.
Samaa paskaa, eri päivä.
Nyt mietin, että mikään ei ole enää ennallaan. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että en voi asua kotona enää montaa viikkoa, ja käydä aina vain kylässä naureskelemassa ja sitten vaivautuneen hiljaisuuden tullen huikata – ah, kello on niin paljon – ja lähteä. Pitäisi löytää oma asunto, jossa sitten asuisin itsekseni, kävisin nukkumaan useimpina iltoina aivan yksin. Peläten uusien nurkkien varjoja, ennen kuin niihin ehtii tottua, jos niihin tottuu ollenkaan.
Töitä on silloin tällöin, ei mitään pysyvää, pätkätyöläinenhän minä olen. Säntäilen aamuisin yrittäen muistaa työpaikan avaimen ja kännykän ja rahapussin. Vaihtelen kellonsoiton aikoja, yritän kerätä viimeisetkin minuutit unta varten. Olen miettinyt, että jos auto kurvaisi eteeni, mitä tekisin. Ehtisinkö väistää? Mitä tapahtuisi sairaalassa, saisinko vain kuulla tyrineeni kaiken taas. Pahin kuvitelma olisi herätä tyhjään huoneeseen.
Useimmiten rahat ovat loppu. Varmasti vielä useammin, jos joudun opettelemaan kaikki laskujenmaksut ja vuokranmaksut tulevaisuudessa. En yleensä saa mitä haluan, enkä viitsi pyytää vanhemmiltakaan enää rahaa. Olen työssäkäyvä aikuinen, herranjumala! Ja mitä jos saisinkin rahaa… Äiti, menen Helenan kanssa ryyppäämään, jookosta, annatko rahaa, kiitosta.
Ystävät, sukulaiset, perhe, poikaystävä. Aina joskus silloin tällöin tavattavissa, mukana, elämässä mukanani. Riitoja, haukkuja, minut on unohdettu. Toiset ovat Tampereella, toiset ulkomailla, toiset vain jääneet, toiset menneet pahojen mummopuolien kanssa naimisiin. Toiset muuten vain riitautuneet kanssamme. Toiset vain tuntevat jotain alitajuista vihaa minua kohtaan, toiset satuttavat minua sillä ja muilla tavoilla. Ei erittelypyyntöjä, kiitos. En enää tiedä kuka on tukena ja milloin, sainko soittaa kotiin tähän kellonaikaan, voinkohan tulla ystävälleni käymään.
Istun. Yksin. Liian paljon.
tunnegeneraattori 