Elän keskellä ikäkriisien maailmaa. Ikäkriisi siellä, itkuun purskahtaminen tuolla, itsesääliä kolmannelta taholta. Minkä ikäinen tahansa ihminen onkaan, aina väärän ikäinen. Ryppyinen, kurttuinen, liian nuori ostamaan alkoholia, liian nuori tai suurinpiirtein liian vanha. Siispä aloitin tänään keskustelun, jota en edes itse tiennyt miettineeni, ennen kuin avasin suuni.Harmaat hiukset, silmät kurtussa vaikka kasvoilla ei olisi ilmettäkään, suupielet kurtistuneet viivaksi, vuosien vieriessä mukaan tulleet kilot ja hymyt ja surut. Vanha. Vanhempi. Vanhin. Mitä on olla vanha ? Ainakin on paljon aikaa, paljon aikaa miettiä elämän suuria asioita, joita ennen ei ole voinut miettiä. Aikaa tehdä asioita, joita on aina halunnut tehdä. Aikaa olla ystävien ja hyvien ihmisten kanssa, joiden seuraan ei ennen ole eksynyt. Aikaa auttaa sitä, joka apua tarvitsee. Aikaa olla viisas, arvostettu ja elämäänsä tyytyväinen. Näinköhän ? Minä näen vanhuksen vanhainkodissa, tietämättömänä siitä, mitä elämässä tapahtuu. Sukulaisten kuvat reunustavat pienen pöydän reunasta reunaan, mutta itse sukulaisia ei sitten näykään kuin kerran vuodessa. Ja kun vanhus katsoo kuvia, muistaako hän ketä kuvat esittävät ?
Muistan pappani, joka oli vanhainkodissa elämänsä viimeiset kymmenen vuotta. Kaksikymmentä vuotta. En muista kuinka kauan, sillä muistan hänet aina vain selkä kumarassa köpöttämässä kylmiä käytäviä sinne tänne. Me juoksimme perässä, isäni huhuillen isäänsä, kysellen mihin tämä on taas menossa. Joka kerran kuultuani, että menemme katsomaan pappaa, olo oli kuin vangilla. Käynnit olivat täynnä kaipuuta ja rakkautta jotain kohtaa, mitä ei enää ollut. Sitä paitsi, aina kun astuimme isän perässä huoneeseen, meidät oli aina esiteltävä uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan… Ja aina sama ilme, katse oli tyhjä, surullinen, pelottava. Sitten pappa mumisisi jotain ja kääntyisi jälleen omiin maailmoihinsa.
Vaikka se onkin ainut mitä minä hänestä muistan, minulla on valokuvia ja tarinoita tukenani, että voin sanoa totuudenmukaisesti: Asia EI aina ole ollut näin. Pappanikin oli joskus nuori. Ja puff ! Muuttui sitten vanhaksi. Missä vaiheessa se tapahtui ?
Vanhus. Vanhuudenhöperö. Jossain vaiheessa terve järki vain katoaa kuin ilmaan ja jäljelle jää pelkkä höperöys. Aivan kuin kertoisi maailman tyhmintä vitsiä, mutta se ei olekaan enää hauska, koska tajuaa, että kertoja on täysin tosissaan. Siltä vanhusten puheet välillä kuulostavat. Tekisi mieli nauraa, mutta ei viitsi. Sen jälkeen valtaa vain suuri sääli heitä kohtaan, kun tajuaa., että he ovat tosissaan. Heidän puheensa ja tekonsa ovat jokapäiväisiä. Mies luulee kertovansa uutta hienoa vitsiä, vaikka olen kuullut sen joka päivä häneltä kassalla istuessani.
Vanhuuden viisaus on kääntynyt myös mielessäni ylimielisyydeksi. Yhtäkkiä tiedetään kaikki kaikesta paremmin kuin muut, ja kaikki vastaväitteet ovat loukkauksia. Näin myös vanhuudesta koettu ylpeys osuu omaan nilkkaan, eräänä päivänä vain vanhus huomaa, että kaikki muut ihmiset ovat häntä vastaan. Taksikuski yrittää mennä pidempää kautta, vaikka vanhus sanoin että Eerikinkuja on nopein tie perille – vaikka se olisikin kymmenen vuotta sitten muuttunut umpikujaksi rakennusten takia, vanhus tietää paremmin.
Loppujen lopuksi sukulaiset, kaikki rakkaat kuolevat pois läheltäsi. Sitten olet yksin. Tai ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun perheesi heivaa sinut lähimpään vanhainkotiin köpöttelemään muiden muumioiden kanssa. Makaat öisin valveilla sängyssä ja mietit elämääsi ja sen tyhjyyttä. Toivot kuolemaa, muttat halua sanoa sitä ääneen, sillä Jumalaapelkäävä kunniallinen ihminen ei sitä sano, sillä siitä joutuu helvettiin. Elämän viimeiset vuodet ovat siis vain kuoleman odottamista. Tervetuloa vanhuuteen. Mitä hohtoa kukaan ikinä tässä aikakaudessa näki ?
Niin että jos joku ei vielä tajunnut, tämä teksti oikeuttaa siihen, että minut saa ampua 70-vuotiaana, tai aiemminkin, jos alan olla höperö. Vanha.