Syys-a-la-ku-loi-suus

Illat pimenevät. Tuuli saa mukaansa kylmän henkäyksen. Aurinko on kuin vain koriste taivaalla, ei enää lämpöä. Lehdet alkaa putoilemaan puista. Tässä vaiheessa vuotta tekisi niin mieli lähteä uimaan, ottamaan aurinkoa ja grillailemaan pikku vaatehepenissä mökille, ihan vain näyttääkseen luontoäidille, että minä pystyn siihen ! Eikä hän voi estää minua ! Mutta kyllä hän estää, sitten tulen kipeäksi ja alkaa jokavuotinen syysalakuloisuus.

Koskaan en ole liiemmin nauttinut syksystä. En ole myöskään kironnut sitä alimpaan helvettiin, mutta jotenkin minua alkaa aina väsyttämään tähän vuodenaikaan. Se ainainen väsymys ja pimeä, yyh. Päivät lyhenevät koko ajan, mutta tekemistä on aivan yhtä paljon kuin eilenkin. Tämä yhtälö on aivan mahdoton ! Miten kukaan voi tehdä samat asiat samassa ajassa, kun pari tuntia ennempää tulee jo tunne, että pitäisi olla nukkumassa. Sitten, kun ensilumi laskeutuu maahan ja suo jonkinnäköisen valon tulon takaisin, voin huokaista helpotuksesta. Mutta pelkkä se musta, mutainen maa vielä marraskuun lopullakin. Mikään ei tuo valoa, se ei heijastu mistään… Pelkkä pimeys. Voisinpa käydä aina syysunille. Herätä sitten sen ensilumen aikoihin.

Plus nyt minut on vallannut jälleen se sama vainoharhaisuus, joka seuraa minua aina silloin tällöin. Se, että kaikki puhuvat minusta. Kun kaksi työkaveria kääntyvät toisiinsa päin ja jättävät minut tilittämään kassaa selkiensä taakse… Voin kuulla keskustelun omilla korvillani: Niinaa epäillään varkaaksi, tänään on yllätystarkastus ihan hänen vuokseen. Toinen vastaa: Voi kamaa, minä tiesin tämän ! Tiesin !

Tottakai minä tiedän, ettei eilenkään se jutustelu mennyt näin, mutta kuka estää kuvittelemasta ?

Hömpöttelyä

Olen innostunut taas päivittelemään kuulumisiani tänne useammin. Silläkin uhalla, että tänne eksyvät ihmiset ainoastaan googlettamalla sanan ”tissit” ja katsomalla mitä blogeja tulee näkyviin. Sillä minä mainitsin nuo naiselliset ulokkeet eilen kirjoituksessani.

Miksi omaperäisyyttä vierastetaan, vaikka niin moni mainostaakin itseään oudoksi ? Olen monen kuullut sanovan itseään erikoiseksi, että kukaan ei ole samanlainen hölmöläinen. Minäkin olen hokenut sitä vaikka kuinka paljon. Ehkä omituisuus onkin tällä hetkellä muotisana. Se voisi selittää sen, miksi niin moni kuvailee itsensä tuolla ilmauksella. Massasta on tullut erikoista ja omalaatuista niin että erikoiset ihmiset ovat nyt massaa. Niinkö ?

Töistämme lähti tänään kesätyöläisiä. Essi lähti eilen, Sini tänään. Kohta lähtee vielä muutama ihminen. Tuli jotenkin surullinen olo, sillä tuleeko heidänkään kanssa vietettyä aikaa enää koskaan ? Näenkö heitä enää ikinä ? Tässä toukokuun jälkeen on kuitenkin oppinut pitämään heistä, he olivat ihania. Toiselle en edes tajunnut sanoa heippoja (minulla oli jälleen erinomaisen hidas ja tylsä työpäivä, jolloin aivonikin pysähtyivät näemmä).

Vakituiset taas sanoivat sen mitä pelkäsin tänä aamuna itsekin kun katsoin ulos: ”Kun kesätytöt lähtevät, siitä tietää että syksy on tullut.” Tervetuloa jokavuotinen syysmasennus.

Vaihtoehtoinen

Kävin tänään kampaajalla (Vaikka sanonkin itse aina parturi, mutta ilmeisesti naiset eivät missään nimessä saa käydä parturissa. He käyvät kampaajalla). Halusin kokeilla jotain uutta, sillä hiukset palaavat aina takaisin, vaikka joskus aika tuntuisikin pitkältä.

Kävelimme sitten paljon myöhemmin kulmilla ja kiertelimme kauppoja. Sitten keskellä katua meidät pysäytti joku intialaiseksi munkiksi itseään väittävä Dalai Lama -fani. Hän kauppasi meille kirjoja ja jutteli siinä samalla mukavia. Yhtäkkiä hän kysyi olemmeko menossa woodooseen, sillä sinne hän päättelee kaikkien vaihtoehtoisen näköisten menevän.

Vaihtoehtoinen, parturini oli tehnyt minusta massaan sopimattoman, erilaisen, vaihtoehtoisen. Ilmeisesti olen muuttunut eilisen jälkeen kaikilla tavoilla niin, etten enää kuulukaan tavalliseen kauneuskäsitykseen. Ja kun sanon tavalliseen, tarkoitan täysin mahdottomaan. Pitkä, laiha, tasapitkät hiukset, suuret silmät, pusuhuulet, pitkä kaula, hoikat kasvot, ruskettuneen oloinen ihonväri, pitkät sääret, sopiva peppu, suuret tissit, littana vatsa, sirot kädet ja sormet, hurmaava hymy, kapea uuma ja pieni nenä. Haluaisin nähdä sen miehen tai naisen, joka keksi ihailla tätä naista.

Toistelin seuraavan tunnin verran vaihtoehtoinen-sanaa. Ja kerron teille salaisuuden: jos olisin nähnyt kyseisen miehen uudestaan, olisin lyönyt häntä turpaan huolimatta siitä kuinka hengellisiä ja puhtaita hänen mietteensä ovat.

Naiset ja laskutaito

Mikseivät naiset osaa paremmin matematiikkaa kuin miehet ? Tuli tässä nyt vain mieleeni tänä aamuna, kun pyöräilin töihin. Naiset laskevat kaikenlaisia asioita elämässään paljon useammin kuin miehet. Naisten täytyy pitää paljon useammista asioista huoli, siihen liittyy myös monien asioiden laskemista.

Jokainen nainen laskee jossain elämänsä vaiheessa kaloreita, hiilihydraatteja, sokereita, karkkeja, proteiineja. Mitä tahansa mikä menee suusta sisään ja kohti vatsaa ja vatsan pyöristymistä. Tähän syömisellä pelaamiseen kuuluu kaikenlaisia laskutehtäviä. Jakolaskua (kuinka paljon on kaloreita vain puolessa kakussa, jos kokonaisessa on 2150 ?), plus-laskuja (mutta ehkä puoli kakkua ja yksi suklaapatukka olisi sittenkin tarpeeksi), miinuslaskuja (entä jos jätän seitsemän grammaa lisää kakkua syömättä ?), sekä kertolaskua (hitto, mitä jos syön kolme kakkua ja viisi suklaapatukkaa?).

Raha on aina tiukassa. Shoppailuhulluus iskee tunnetusti ja todistetusti useimmin naisiin. Silloin meidän täytyy laskea mitä voimme syödä seuraavan viikon ajan, jos ostamme uudet housut ja meillä on sen jälkeen viisi euroa varaa syötävään. Yksi toppi plus huppari plus viikon ruuat = x ?

Perheenjäsenet. Kenen kontolle muka lomallakin jää katsoa, ettei mies häviä peliluolaan, pikkulapset pallomereen, teinityttö idolinsa perään juostessaan ja poika kokeilemaan jotain uutta mopoviritystä ? Naisen. Joka tunti täytyy laskea, että kaikki ovat paikalla.

Aina silloin tällöin naiset laskevat myös buranat, joita on täytynyt niellä. Kerran kuussa niitä tulee laskettua aivan liikaa, tai ainakin lopputulos on liian suuri ja kasvaa joka kolmas tunti. Samoin naisen täytyy laskea muitakin pillereitä ja voiteita ja muita, jotka liittyvät terveyteen ja ehkäisyyn. Itse lasken säännöllisin väliajoin, kauaksiko astmapiippuni riittävät vielä.

Kuppikokokin on ainakin nuorille tytöille suuri ongelma, ja sitä mieititään useasti. Haaveillaan siitä unelmakoosta ja lasketaan kuinka kaukana siitä on.

Nainen laskee. Laskee päiviä dieetissä, vastaantulleita komeita miehiä ja kuinka moni heistä vastasi flirttailevaan katseeseen. Nainen laskee kuinka monta sekuntia menee mieheltä vastata rakkaudentunnustukseen. Koko ajan mielessämme pyörii pieni laskin, ja me näppäilemme sitä kiivaasti. Kuinka on mahdollista, että miehet ovat aina olleet tutkimuksissa meitä parempia matematiikassa ? Kuinka se on mahdollista ? Selittäkää minulle, sillä sen on oltava väärin.

Itsearviointia

Tiedättekö, että maha kurisi ja päätä kivisti. Oksennusta oli klöntteinä kurkussa ja silmät melkein lupsahtivat kiinni. Väsytti, vilutti, nälätti, voin pahoin. Siinä kaiken kurjuuden keskellä, aivan äkisti kesken työpäivän minä tajusin sen. Minä taidan olla vähän hölmö. Kuka muu sanoo tutulleen, että hän on niin nössö, ettei jaksa armeijaa kahta viikkoa kauempaa? Tai että oma poikaystävä mitä luultavimmin kuolee armeijaan? Eli siis täysin päinvastaisesti, mitä oikeasti ajattelen ja tiedän olevan totta. Tiedän, että tuttuni pärjää siellä täysin hyvin. Tiedän, että Matti pärjää. Miksi siis höpöttelen kaikenlaisia omituisuuksia?Siinä miettiessäni mitä kaikenlaista idioottimaista oikein päästelenkään suustani, minua alkoi naurattaa. Oli enää puoli tuntia töitä jäljellä, ja minä hekottelin itsekseni, kun laskin mummon antamia rahoja. Kun herra minä-olen-oikeassa kertoi, että kassaneidit huijaavat aina. Mahtava päivä! Itsetutkiskelu muutenkin päättyy osaltani usein siihen, että moitin itseäni kaikesta. Sen seurauksena joko nauran itseni kuoliaaksi tai masennun ja haluan käpertyä peittojen sisään.

Toinen epäsopiva hetki minun osaltani oli pankissa. Katsoin numerotaulun 101-numeroa tiiviisti, ja vilkuilin vähän väliä omaa satakolmostani kuin varmistaakseni, etten minä oikeasti olekaan seuraava. Kuului kilahdus ja numero vaihtui vihdoin. Vielä viitisen minuuttia istuskelua, ja näin kuinka ykköskassan mummo lähti pois. Virkailija painoi nappulaa ja tauluun vaihtui numero. Olin jo nousemassa seisomaan, kun oikeasti katsoin taulua. 807. Siinä vaiheessa katsoin ympärilleni, näin miehen nousevan vierestäni ja katsoin jälleen omaa numeroani. Sillä hetkellä minut valtasi suuri halu huutaa ”MITÄ HELVETTIÄ!??”

Rauhoituin, kävin takaisin istumaan ja naureskelin itselleni jälleen. Minä taidan olla vähän hölmö.

Arvokas elämänvaihe

Elän keskellä ikäkriisien maailmaa. Ikäkriisi siellä, itkuun purskahtaminen tuolla, itsesääliä kolmannelta taholta. Minkä ikäinen tahansa ihminen onkaan, aina väärän ikäinen. Ryppyinen, kurttuinen, liian nuori ostamaan alkoholia, liian nuori tai suurinpiirtein liian vanha. Siispä aloitin tänään keskustelun, jota en edes itse tiennyt miettineeni, ennen kuin avasin suuni.Harmaat hiukset, silmät kurtussa vaikka kasvoilla ei olisi ilmettäkään, suupielet kurtistuneet viivaksi, vuosien vieriessä mukaan tulleet kilot ja hymyt ja surut. Vanha. Vanhempi. Vanhin. Mitä on olla vanha ? Ainakin on paljon aikaa, paljon aikaa miettiä elämän suuria asioita, joita ennen ei ole voinut miettiä. Aikaa tehdä asioita, joita on aina halunnut tehdä. Aikaa olla ystävien ja hyvien ihmisten kanssa, joiden seuraan ei ennen ole eksynyt. Aikaa auttaa sitä, joka apua tarvitsee. Aikaa olla viisas, arvostettu ja elämäänsä tyytyväinen. Näinköhän ? Minä näen vanhuksen vanhainkodissa, tietämättömänä siitä, mitä elämässä tapahtuu. Sukulaisten kuvat reunustavat pienen pöydän reunasta reunaan, mutta itse sukulaisia ei sitten näykään kuin kerran vuodessa. Ja kun vanhus katsoo kuvia, muistaako hän ketä kuvat esittävät ?

Muistan pappani, joka oli vanhainkodissa elämänsä viimeiset kymmenen vuotta. Kaksikymmentä vuotta. En muista kuinka kauan, sillä muistan hänet aina vain selkä kumarassa köpöttämässä kylmiä käytäviä sinne tänne. Me juoksimme perässä, isäni huhuillen isäänsä, kysellen mihin tämä on taas menossa. Joka kerran kuultuani, että menemme katsomaan pappaa, olo oli kuin vangilla. Käynnit olivat täynnä kaipuuta ja rakkautta jotain kohtaa, mitä ei enää ollut. Sitä paitsi, aina kun astuimme isän perässä huoneeseen, meidät oli aina esiteltävä uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan… Ja aina sama ilme, katse oli tyhjä, surullinen, pelottava. Sitten pappa mumisisi jotain ja kääntyisi jälleen omiin maailmoihinsa.

Vaikka se onkin ainut mitä minä hänestä muistan, minulla on valokuvia ja tarinoita tukenani, että voin sanoa totuudenmukaisesti: Asia EI aina ole ollut näin. Pappanikin oli joskus nuori. Ja puff ! Muuttui sitten vanhaksi. Missä vaiheessa se tapahtui ?

Vanhus. Vanhuudenhöperö. Jossain vaiheessa terve järki vain katoaa kuin ilmaan ja jäljelle jää pelkkä höperöys. Aivan kuin kertoisi maailman tyhmintä vitsiä, mutta se ei olekaan enää hauska, koska tajuaa, että kertoja on täysin tosissaan. Siltä vanhusten puheet välillä kuulostavat. Tekisi mieli nauraa, mutta ei viitsi. Sen jälkeen valtaa vain suuri sääli heitä kohtaan, kun tajuaa., että he ovat tosissaan. Heidän puheensa ja tekonsa ovat jokapäiväisiä. Mies luulee kertovansa uutta hienoa vitsiä, vaikka olen kuullut sen joka päivä häneltä kassalla istuessani.

Vanhuuden viisaus on kääntynyt myös mielessäni ylimielisyydeksi. Yhtäkkiä tiedetään kaikki kaikesta paremmin kuin muut, ja kaikki vastaväitteet ovat loukkauksia. Näin myös vanhuudesta koettu ylpeys osuu omaan nilkkaan, eräänä päivänä vain vanhus huomaa, että kaikki muut ihmiset ovat häntä vastaan. Taksikuski yrittää mennä pidempää kautta, vaikka vanhus sanoin että Eerikinkuja on nopein tie perille – vaikka se olisikin kymmenen vuotta sitten muuttunut umpikujaksi rakennusten takia, vanhus tietää paremmin.

Loppujen lopuksi sukulaiset, kaikki rakkaat kuolevat pois läheltäsi. Sitten olet yksin. Tai ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun perheesi heivaa sinut lähimpään vanhainkotiin köpöttelemään muiden muumioiden kanssa. Makaat öisin valveilla sängyssä ja mietit elämääsi ja sen tyhjyyttä. Toivot kuolemaa, muttat halua sanoa sitä ääneen, sillä Jumalaapelkäävä kunniallinen ihminen ei sitä sano, sillä siitä joutuu helvettiin. Elämän viimeiset vuodet ovat siis vain kuoleman odottamista. Tervetuloa vanhuuteen. Mitä hohtoa kukaan ikinä tässä aikakaudessa näki ?

Niin että jos joku ei vielä tajunnut, tämä teksti oikeuttaa siihen, että minut saa ampua 70-vuotiaana, tai aiemminkin, jos alan olla höperö. Vanha.

Aamupahoinvointi

Näin epämääräistä unta. Matti pyöri siellä täällä, minä pyörin perässä ihmetellen asian monimutkaisuutta. Heräsin hätkähtäen, kun naapurin mummojen tilaama keski-ikäinen mies aloitti pensasaidan leikkaamisen. Uni katosi hetkessä, mutta paha olo jäi. Olin hetken aivan kadoksissa. Sama tunne on vallannut minut usein nykyään – en hetkeen tiedä miksi heräsin, missä heräsin ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Mutta kuitenkin, paha olo oli hirveä. Tajuntaani hiipi vähitellen, että on taas yksi työpäivä, pitäisi taas tehdä niin monia asioita, mutta ennen kaikkea – minä olen yksin. Yksin kotona.Päivä oli yhtä ryminää iltaan saakka. Virheitä ja riitoja, kyyneliä ja väkisin väännettyjä hymyjä virheiden välissä. ”Anteeksi, löin tämän käteisellä tähän koneeseen, nyt pitäisi laittaa kaikki kolmesataakuusikymmentäyhdeksän ostostanne uudestaan tähän koneelle, ei kai haittaa ja anteeksi vielä.”

Viimeiset asiakkaat kaupassa osaavat olla aina niitä kaikista vaikeimpia ja omituisempia. Joko joku vanha pariskunta puskee ovista minuuttia vaille ja haluaa tehdä ostoksensa rauhassa, tai sitten joukko humalaisia tulee ostamaan kaljaa ja penäämään sitten että miksi helvetissä me emme sitä heille myy, sillä ”hehän ovathh thäyshin shleveliä shaattana!” Tänään viimeiset asiakkaat olivat intialaisia virkamiehiä vapaa-ajalla. Ensin he kysyivät kondomeja. Sitten he kysyivät, että voivatko ostaa nahkatakin, eivät tienneet onko se miesten vai naisten. Sitten he halusivat soittaa Intiaan, koska heidän puhelimillaan pystyi vain vastaanottamaan puheluita sieltä, ei soittamaan sinne. Pudistelin huvittuneena päätäni ja kerroin pahoitellen, että ei voi soittaa eikä ole edes yleisöpuhelintakaan. Kellon ollessa tasan, he halusivat tietää, missä on lähin pubi. Yritin neuvoa heitä perille hullunvaikealla tavalla ”vasen ja sitten vasen”. Taottuani sen heille kalloon, he halusivat tietää seuraavasta aiheesta. Open sex, safe ? Condoms we need or no ? We pay you for sex ? Työkaverini repesi nauruun, kun selvensin hälle suomeksi mitä herrat tiedustelivat – huoria. Naureskellen ilmoitin, ettei meillä suomessa ole sellaista. Olisi kai pitänyt mainita että seksin ostaminen on laitonta. Nyt voin vain kuvitella, kuinka kolme herrasmiestä ovat pubissa vielä tälläkin hetkellä tiedustelemassa tytöiltä open sexistä…

Aamun henkisestä pahoinvoinnista huoriin. Lössähdin lopulta tuoliin katsomaan Sinkkuelämää-sarjaa. Ja vielä pitäisi siivota. Pitää vieläkin siivota, tosin en ymmärrä miksen hoitanut tätä aiemmin. Perheeni ei varmaan arvosta kohta käyntiin pärähtävän imurin suloääntä yön rauhassa. Rauha. Uni. Yö. Houkuttelevaa. Ehkä siivoan huomenna. Ehkä olen sanonut tätä itselleni viimeiset kaksi viikkoa, ehkä sitten huomenna.

Hyvää yötä. Toivottavasti kukaan teistä ei herää huomenna kamalaan, selittämättömään pahaan oloon.