Penni ajatuksistasi

Mitä ajattelet juuri nyt?

Onkohan typerämpää kysymystä koskaan keksitty? Ihmiset eivät valitettavasti joka hetki mieti jotakin maailmaa mullistavaa tai perimmäistä filosofiaa. Itse asiassa uskallan väittää, että suurin osa ajatuksistamme on täysin turhanpäiväistä huttua sillä hetkellä, kun joku sattuu tuota kysymään. Itse ajattelen usein seuraavien päivien aikatauluja, mitä puen silloin päälle tai mitähän ruokaa sitä tänään söisi. Sitten joku keskeyttää aatokseni tuolla kysymyksellä, ja hiljennyn hetkeksi. Mitähän sitä vastaisi, ettei vaikuttaisi aivan tyhjäpäältä?

Toisaalta ehkä kysymyksen hienous piilee niissä harvoissa hetkissä, kun osaa heittää sen oikeaan väliin. Silloin saattaa tavoittaa ihmisessä jotain syvällistä, jotain aitoa, jonka avulla voi murentaa hiukan sitä paksua muuria, joka ihmistä suojaa. Ehkä kysymyksen esittäminen onkin onnekasta peliä, jossa joskus voi voittaa, mutta useimmiten vastassa on tyhjä arpa.

Kysymys kuuluu siis: Mitä ajattelet nyt?

Yritys hyvä kymmenen

Kun jotain pahaa tapahtuu, on ilmeisesti yleinen tapa lohduttaa ystävää sanomalla, että tämä on vahva ihminen. Olen itsekin kokenut tämän tilanteen, mutta mitä hyötyä lohdun sanoista on, jos niitä ei koe todeksi? Tai pahimmassa tapauksessa tietää sanojan tietävän, että on oikeastaan aika tunteikas ja hauras, eikä ollenkaan mikään kivikova jurottaja? Eihän lohdutuksessa ole mitään järkeä, jos ne ovat vain valheellisia sanoja toistensa perään ladottuna, lausemuotoon iskettynä.

Kuitenkin vastoin kaikkia odotuksiani, kun kuulin muiden ihmisten sanovan minun olevan vahva ihminen, olen itse asiassa alkanut löytää noita piirteitä itsestäni. Ystäväni sanoi minulle taannoin, että en oikein koskaan tuntunut kertovan eräistä vuosia sitten sattuneista ongelmistani kellekään, vaan näytin joka kerran nousevan uudelleen jaloilleni, hiljaa ja tekemättä siitä sen suurempaa numeroa.

Onko tosiaan totta, ettemme huomaa joitain piirteitä itsestämme, ennen kuin joku toinen niistä meille kertoo? En ole koskaan luonnehtinut itseäni vahvaksi, mutta ehkä jollain tavalla olen todellakin oppinut kontrolloimaan tunteitani hiukan paremmin kuin ennen. Nyt kun olen tajunnut kykeneväni olemaan muutakin kuin alakuloisuuteen vaipuva nyyhkyttäjä, olen yrittänyt vahvistaa näitä uusia positiivisia piirteitä itsestäni. Ehkä joskus voin sittenkin olla myös omasta mielestäni todella vahva.

Sitä odotellessa yritän kovasti, ja purskahdan kerran kuussa hillittömään itkuun kaikkien murheiden kasaantuessa liian suureksi vuoreksi.

Kuulumiset syksyn pohjamudista

Joskus väsyttää niin kauhean paljon. Etenkin silloin, kun joutuu lähtemään asunnoltaan puoli kahdeksan aamulla remonttimiehiä pakoon, ja kun joutuu pakoilemaan niitä viiteen asti iltapäivällä, jotta ne saavat työnsä tehtyä. Väsymys iskee, kun lähtee vapaapäivänä kouluun tekemään tehtäviä vain huomatakseen, ettei ole millään tasolla tarpeeksi osaava ja kyvykäs niitä nyhräämään valmiiksi asti. Kateuskin pilkistää jostain ikävästä kolosta esiin, kun sitten katsoo vieressä istuvaa opiskelijatoveria, joka vääntää niitä numeroita tuloslaskelmaan niin pirun taidokkaasti.

Kun viimein pääsee kotia pimeästä myöhäissyksyn ilmastosta, haluaisi vain painua pehkuihin. Etenkin kun asunnossa on remontin aikana todella kylmä, joten tällainen vilukissa haluaisi vain kääriytyä peiton alle nukkumaan ja odottamaan seuraavaa aikaista aamua. Väsymys iskee kuitenkin lekalla päähän, sillä sohvalla odottavat tenttikirjat eivät päästä ikävästä paineestaan, ennen kuin niitä on pari tuntia lukenut ajatukset täysin muissa asioissa harhaillen.

Väsymys ja keskittymiskyvyn puute. Sitten sitä voi miettiä ensi viikon tentissä, miksei muista subventoidusta rahoituksesta mitään, vaan päässä pyörii sen erään masentavan maanantaipäivän Täydellisten Naisten juonenkäänteet.

Kengät jalkaan ja menoksi

Kaikki on aina helpommin sanottu kuin tehty. Toisten neuvominen on aina helpompaa kuin itse ottaa neuvosta vaari. Ulkopuolisena näkee ongelmat aina paremmin kuin mitä niiden keskellä pyristelevä ihminen itse. Mutta voisiko se vaari joskus pitää ne sanansa omana tietonaan ja tehdä itse niin kuin haluaa ongelmiensa kanssa?

Ei sillä ettenkö arvostaisi lähimmäisteni kantamaa huolta minusta. On liikuttavaa huomata, että minun henkinen hyvinvointini oikeasti merkitsee jollekulle jotakin, ja mikä sen lohdullisempaa, kuin huomata omistavansa rakastavia ihmisiä elämässäni. Silti joskus kaikki nämä rakkaudella kerrotut sanat ja neuvot pursuavat korvistani ulos. Etenkin silloin, jos niitä asioita on pohtinut itsekin omalla tahollaan, polla kuumentuen kiehumispisteeseen asti.

Vaikka sitten joskus huomaakin, että toisten sanoissa on totuuden siemen. Että minun tulisi nyt motivoitua koulunkäynnissä, jotta se olisi nopeammin ohi. Että minun tulisi joskus hiljentää tahtiani kaiken menoillaan olevien asioiden kanssa, etten pala loppuun. Että minun tulisi miettiä tulevaisuuttani, mahdollisia unelmiani ja haaveitani jo nyt. Silti jo ajatuskin ryhdistäytymisestä ja kunnon kansalaiseksi muuttumisesta on pelottava. Sehän tarkoittaa sitä kuuluisaa aikuistumista, joka kolkuttelee ovella, ja joka tulisi ottaa avosylin vastaan. Mutta se pelottaa.

Aikuistumisen myötä elämääni tulevat kaikenlaiset muut isot asiat, kuten vastuu, oman elämän hallinta ja tulevaisuusorientoituneisuus. Miten tällainen pieni ja typerä tyttö osaa laittaa noin isot saappaat jalkaansa ja kävellä niillä kunniakkaasti elämän halki? Odotan kauhulla sitä päivää, kun en voi enää olla huoleton renttuopiskelija, vaan joudun aikuisten maailmaan. Saappaat näyttävät tällä hetkellä jättimäisiltä, ja epäilenpä kaatuilevani niiden kanssa vielä pitkän aikaa, ennen kuin opin kävelemään.

Pimeyden keskellä

Kun yöllä herää omiin ajatuksiin, tietää etteivät ne voi olla kovin mukavia. Ennen kuin ehtii edes tajuamaan, mikä se ensin niin mitättömältä tuntunut harja-ajatus oli, tietää ettei siitä seuraa hyvää. Siitä seuraa ainoastaan unettomuutta ja hitaasti eteenpäin valuvia minuutteja, joista jokainen tuntuu tunnilta.

Mutta miksi näiden mietteiden täytyy vaivata aina keskellä yötä? Päivällä ne olisi paljon helpompi vain sivuuttaa ja olla kuin niitä ei olisi alunperin ollutkaan. Mutta koska elämä on ilkikurinen irvailija, tietysti ne tulevat pimeän jo laskeuduttua, kun verhot muodostavat silmissä yhtäkkiä ventovieraan puukottajan ja jumppapallokin näyttää jättimäiseltä rotalta.

Harkitsen jokailtaista automaattista nuijanukutusta.

Välttely

Päätöksenteko on välillä sietämättömän vaikeaa. Pienetkin valinnan mahdollisuudet pistävät minut raapimaan päätäni ja punnitsemaan tarkkaan mahdollisia lopputuloksia. Siksi olen kehittänyt hienon taktiikan näitä tilanteita varten: vältän kaikkia päätöksiä.

En oikeasti osaa sanoa, onko tämä kuinka hyvä tapa käsitellä ongelmia, sillä jos ei osaa koskaan päättää mitään, miten sitä oikein pärjää tässä maailmassa? Jos menen kaverini kanssa jonnekin viettämään aikaa, pyrin heti ensimmäisenä itse esittämään kysymyksen, minne menemme. Näin vieritän vastuun päätöksesta kaverilleni, ja tyydyn itse miltein kaikkiin vastauksiin, joita vastaan tulee. Jos tietokone kysyy minulta viestiruudulla, että haluanko katsoa sivulta vain suojatut tiedot, en paina kyllä- tai ei-nappulaa, vaan pistän ruudun piiloon. Jos poistan kysymyksen ilmoilta, ongelmaa ei enää ole.

Tietokoneen kanssa tapa saattaa toimiakin, ei minun tarvitse tietää aina kaikkea, mitä päätöksiä kone minulta vaatii. Ongelmienvälttelystä itsestään tulee ongelma ainoastaan muiden ihmisten kanssa. He eivät välttämättä ymmärrä kysymysten väistelyäni, vaan hämmentyvät käytöksestäni niin, että eivät osaa enää edes olla minun kanssani.

Voisinko välttää tämänkin ongelman aiheuttamat päänvaivat miettimällä ”that’s their problem”?

Fiilistellessä musiikkia ajattelin jotakin

Onko mikään elämässä turhaa? Onko tylsä koulutunti koneella luuhatessa mennyt hukkaan? Harmittaako pilalle menneet treffit vuoden päästä vieläkin? Jossittelisiko sitä kuinka kauan, jos nyt jättäisi koulun kesken? En sano, että kaikki pitää katsoa loppuun asti, minkä on aloittanutkin, mutta kun se aikanaan loppuu, onko se ollut turhaa?

Yritin joskus väittää ystävälleni, että mikään ei ole tullut tiellemme ilman syytä. Kaikesta on hyötyä myöhemmin, jos ei muuten, niin ainakin kokemuksena. Katastrofisesta kohtaamisesta uuden ihmisen kanssa voi ainakin myöhemmin vitsailla, vaikka sinä iltana harmittaisikin romanttisen tapaamisen pilalle meneminen.

Coldplayn laulussa kysytään, onko pahempaa kuin rakastaa toista turhaan? Mutta onko rakkaus koskaan turhaa? Kun yrittää parhaansa, mutta ei onnistu, onko silloin tehnyt turhaa työtä?

Haluaisin sanoa, etten kadu mitään elämässäni. Toiset tapahtumat ovat ehkä vielä liian tuoreessa muistissa, mutta uskon vielä joskus voivani katsoa taaksepäin ja ajatella, että tein parhaani ja vaikka se ei onnistunut, sain kokea jotain uutta ja jännittävää. Epäonnistuminenkin voi johtaa johonkin hyvään.

Hölösuu

En haluaisi kertoa oikeastaan juuri  mitään ihmissuhteistani ja niiden sisällöstä sellaisille, jotka eivät kuulu siihen suhteeseen. Yritän aina tietoisesti kontrolloida itseäni, etten kertoisi mitään arkaluontoista toisille, sillä pidän suuressa arvossa sellaisia ihmisiä, joita voidaan kuvailla luotettaviksi.

Joskus tämä on vaikeaa. Joskus tämä tuntuu ikuiselta taistelulta omaa itseäni vastaan, sillä olen muuten melko puhelias tyyppi, joten tiettyjen aiheiden rajaaminen yleisen hölöttämisen ulkopuolelle on joskus vaikeaa. Siksi jätän lauseita kesken, ja siirryn karkean huomaamattomasti puhumaan säästä, tai sitten kerron jutun puoleenväliin, jolloin tajuan oman typeryyteni ja päätän koko tarinan tokaisemalla: ”Tai ei sittenkään mitään.”

Olen varmasti tämän takia joskus todella raivostuttava keskustelukumppani, mutta kestän tuon maineen paljon helpommin kuin sen, että paljastaisin ystävistäni ja kavereistani jotain sellaista, jota he eivät itse haluaisi muiden tietävän. Jos minuun on painettava joko typerän itsesensuroinnin tai vaihtoehtoisesti petturin leima, otan mieluummin ensimmäisen vastaan ilomielin. Se tarkoittaa sitä, että olen matkalla kohti todellista luotettavuutta.

Unelmissani olen se ihminen, jolle voi kertoa vaikka murhanneesi oman tätisi, ja joka sen jälkeen lukitsee tuon salaisuuden johonkin syvälle alitajuntaan, eikä koskaan enää edes puolikkaalla sanalla sivua tuota aihetta.

Kiitollisuutta

Tässä eräs päivä kävelin kaupungilla kuunnellen musiikkia. Kaivoin laukustani jotakin sillä hetkellä elintärkeää tarviketta, mutta en löytänyt sitä. Siinä laukkua penkoessani satuin vilkaisemaan eteenpäin puistotiellä, ja huomasin komean pojan lähestyvän minua. Vilkaisin häntä uudestaan juuri kun olimme ohittamaisillamme toisemme. Sitten hän hymyili minulle. Hymyili niin, että hampaat näkyivät ja pilke käväisi silmäkulmassa.

Mitä minä tein? Minä hämmennyin tyystin, hymyilin itsekseni epätietoisena ja pyyhkäisin poskeani epäillessäni, että äsken laitetut huulipunat ovat sittenkin menneet pitkin poikin kasvojani. Niistin nenäni, sillä ajattelin nenäni vuotavan liikaa ja pojan huomanneen sen. Nypin paidan reunaani ja suoristin takkiani, sillä mietin, että jokin on nyt vinossa.

Mutta miksi me aina ensin ajattelemme jotakin negatiivista itsestämme? Miksen minäkin voinut vain uskoa, että näytin niin mukavalta ja kivalta, että minulle kannatti hymyillä hiukan? Tunnistan itsessäni myös toisen piirteen kohteliaisuuksista puhuttaessa, nimittäin jos joku kehuu minun korvakorujani, paitaani tai sormuksiani, perinteisin vastaukseni on tokaista: ”Kiitos, tämä on sieltä ja sieltä ostettu ja se maksoi tämän ja tämän verran.” Miksen tästäkin voisi vain yksinkertaisesti kiittää? Kuka minut pakottaa kertomaan ostopaikan ja hinnan ja vähättelemään tällä tavoin kantamaani asustetta? ”Noh, kiitos vaan, mutta tää oli vaan tiiätkö viis euroo alennuksessa tuolla Seppälässä, tämmönen rätti vaan, ihan rumakin vielä…”

Miksemme osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan? Jos joku hymyilee minulle keskellä kaupunkia ilman merkittävää syytä, miksen kohottaisi päätäni hiukan ylemmäs ja hymyilisi vain hiukan leveämmin? Miksi on niin vaikea uskoa, että ihmiset jakavat joskus vilpittömästi ja pyyteettömästi kohteliaisuuksia, joihin tulisi tarttua kiitollisina, ilman turhia selityksiä? Miksi vähättelemme itseämme?

Vanha toverini Synti Pukki, missä olet?

Elämässä tulee eteen tilanteita, joista näkee jo kauas, että ne päättyvät ikävästi. Vaikka haluaisi ajatella mitä muuta tahansa, tietää jo alusta pitäen, ettei mikään tule menemään niin kuin haluaisi.

Joissain tilanteissa ystävät vielä hokevat, että olen tyhmä, kun en näe. Mutta näenhän minä tilanteen, ja joskus harvinaisissa tapauksissa saattaa tapahtua niinkin, että minä itse myös tiedän, mihin jamaan olen joutunut. Saan syyttää siitä itseäni, vaikka se on vaikea myöntää. Voisinko sittenkin syyttää tästä jotakuta toista? Missä on se kuuluisa Synti Pukki, kun häntä tarvitaan?

Joskus näissä tilanteissa, joiden tietää johtavan vain umpikujaan, haluaa silti viivytellä. Ihan vain sen takia, että on hauskaa. Vaikka tiedän, vaikka uskon, vaikka toivon jotain muuta. Olen kai kadottanut itsesuojeluvaistoni matkan varrelle, tai sitten olen yksi niistä hölmöistä, jotka haluavat elää tässä ja nyt, eivätkä miettiä seuraavaa päivää.