Penni ajatuksistasi

Mitä ajattelet juuri nyt?

Onkohan typerämpää kysymystä koskaan keksitty? Ihmiset eivät valitettavasti joka hetki mieti jotakin maailmaa mullistavaa tai perimmäistä filosofiaa. Itse asiassa uskallan väittää, että suurin osa ajatuksistamme on täysin turhanpäiväistä huttua sillä hetkellä, kun joku sattuu tuota kysymään. Itse ajattelen usein seuraavien päivien aikatauluja, mitä puen silloin päälle tai mitähän ruokaa sitä tänään söisi. Sitten joku keskeyttää aatokseni tuolla kysymyksellä, ja hiljennyn hetkeksi. Mitähän sitä vastaisi, ettei vaikuttaisi aivan tyhjäpäältä?

Toisaalta ehkä kysymyksen hienous piilee niissä harvoissa hetkissä, kun osaa heittää sen oikeaan väliin. Silloin saattaa tavoittaa ihmisessä jotain syvällistä, jotain aitoa, jonka avulla voi murentaa hiukan sitä paksua muuria, joka ihmistä suojaa. Ehkä kysymyksen esittäminen onkin onnekasta peliä, jossa joskus voi voittaa, mutta useimmiten vastassa on tyhjä arpa.

Kysymys kuuluu siis: Mitä ajattelet nyt?

Mainokset

Yritys hyvä kymmenen

Kun jotain pahaa tapahtuu, on ilmeisesti yleinen tapa lohduttaa ystävää sanomalla, että tämä on vahva ihminen. Olen itsekin kokenut tämän tilanteen, mutta mitä hyötyä lohdun sanoista on, jos niitä ei koe todeksi? Tai pahimmassa tapauksessa tietää sanojan tietävän, että on oikeastaan aika tunteikas ja hauras, eikä ollenkaan mikään kivikova jurottaja? Eihän lohdutuksessa ole mitään järkeä, jos ne ovat vain valheellisia sanoja toistensa perään ladottuna, lausemuotoon iskettynä.

Kuitenkin vastoin kaikkia odotuksiani, kun kuulin muiden ihmisten sanovan minun olevan vahva ihminen, olen itse asiassa alkanut löytää noita piirteitä itsestäni. Ystäväni sanoi minulle taannoin, että en oikein koskaan tuntunut kertovan eräistä vuosia sitten sattuneista ongelmistani kellekään, vaan näytin joka kerran nousevan uudelleen jaloilleni, hiljaa ja tekemättä siitä sen suurempaa numeroa.

Onko tosiaan totta, ettemme huomaa joitain piirteitä itsestämme, ennen kuin joku toinen niistä meille kertoo? En ole koskaan luonnehtinut itseäni vahvaksi, mutta ehkä jollain tavalla olen todellakin oppinut kontrolloimaan tunteitani hiukan paremmin kuin ennen. Nyt kun olen tajunnut kykeneväni olemaan muutakin kuin alakuloisuuteen vaipuva nyyhkyttäjä, olen yrittänyt vahvistaa näitä uusia positiivisia piirteitä itsestäni. Ehkä joskus voin sittenkin olla myös omasta mielestäni todella vahva.

Sitä odotellessa yritän kovasti, ja purskahdan kerran kuussa hillittömään itkuun kaikkien murheiden kasaantuessa liian suureksi vuoreksi.

Kuulumiset syksyn pohjamudista

Joskus väsyttää niin kauhean paljon. Etenkin silloin, kun joutuu lähtemään asunnoltaan puoli kahdeksan aamulla remonttimiehiä pakoon, ja kun joutuu pakoilemaan niitä viiteen asti iltapäivällä, jotta ne saavat työnsä tehtyä. Väsymys iskee, kun lähtee vapaapäivänä kouluun tekemään tehtäviä vain huomatakseen, ettei ole millään tasolla tarpeeksi osaava ja kyvykäs niitä nyhräämään valmiiksi asti. Kateuskin pilkistää jostain ikävästä kolosta esiin, kun sitten katsoo vieressä istuvaa opiskelijatoveria, joka vääntää niitä numeroita tuloslaskelmaan niin pirun taidokkaasti.

Kun viimein pääsee kotia pimeästä myöhäissyksyn ilmastosta, haluaisi vain painua pehkuihin. Etenkin kun asunnossa on remontin aikana todella kylmä, joten tällainen vilukissa haluaisi vain kääriytyä peiton alle nukkumaan ja odottamaan seuraavaa aikaista aamua. Väsymys iskee kuitenkin lekalla päähän, sillä sohvalla odottavat tenttikirjat eivät päästä ikävästä paineestaan, ennen kuin niitä on pari tuntia lukenut ajatukset täysin muissa asioissa harhaillen.

Väsymys ja keskittymiskyvyn puute. Sitten sitä voi miettiä ensi viikon tentissä, miksei muista subventoidusta rahoituksesta mitään, vaan päässä pyörii sen erään masentavan maanantaipäivän Täydellisten Naisten juonenkäänteet.

Kengät jalkaan ja menoksi

Kaikki on aina helpommin sanottu kuin tehty. Toisten neuvominen on aina helpompaa kuin itse ottaa neuvosta vaari. Ulkopuolisena näkee ongelmat aina paremmin kuin mitä niiden keskellä pyristelevä ihminen itse. Mutta voisiko se vaari joskus pitää ne sanansa omana tietonaan ja tehdä itse niin kuin haluaa ongelmiensa kanssa?

Ei sillä ettenkö arvostaisi lähimmäisteni kantamaa huolta minusta. On liikuttavaa huomata, että minun henkinen hyvinvointini oikeasti merkitsee jollekulle jotakin, ja mikä sen lohdullisempaa, kuin huomata omistavansa rakastavia ihmisiä elämässäni. Silti joskus kaikki nämä rakkaudella kerrotut sanat ja neuvot pursuavat korvistani ulos. Etenkin silloin, jos niitä asioita on pohtinut itsekin omalla tahollaan, polla kuumentuen kiehumispisteeseen asti.

Vaikka sitten joskus huomaakin, että toisten sanoissa on totuuden siemen. Että minun tulisi nyt motivoitua koulunkäynnissä, jotta se olisi nopeammin ohi. Että minun tulisi joskus hiljentää tahtiani kaiken menoillaan olevien asioiden kanssa, etten pala loppuun. Että minun tulisi miettiä tulevaisuuttani, mahdollisia unelmiani ja haaveitani jo nyt. Silti jo ajatuskin ryhdistäytymisestä ja kunnon kansalaiseksi muuttumisesta on pelottava. Sehän tarkoittaa sitä kuuluisaa aikuistumista, joka kolkuttelee ovella, ja joka tulisi ottaa avosylin vastaan. Mutta se pelottaa.

Aikuistumisen myötä elämääni tulevat kaikenlaiset muut isot asiat, kuten vastuu, oman elämän hallinta ja tulevaisuusorientoituneisuus. Miten tällainen pieni ja typerä tyttö osaa laittaa noin isot saappaat jalkaansa ja kävellä niillä kunniakkaasti elämän halki? Odotan kauhulla sitä päivää, kun en voi enää olla huoleton renttuopiskelija, vaan joudun aikuisten maailmaan. Saappaat näyttävät tällä hetkellä jättimäisiltä, ja epäilenpä kaatuilevani niiden kanssa vielä pitkän aikaa, ennen kuin opin kävelemään.

Pimeyden keskellä

Kun yöllä herää omiin ajatuksiin, tietää etteivät ne voi olla kovin mukavia. Ennen kuin ehtii edes tajuamaan, mikä se ensin niin mitättömältä tuntunut harja-ajatus oli, tietää ettei siitä seuraa hyvää. Siitä seuraa ainoastaan unettomuutta ja hitaasti eteenpäin valuvia minuutteja, joista jokainen tuntuu tunnilta.

Mutta miksi näiden mietteiden täytyy vaivata aina keskellä yötä? Päivällä ne olisi paljon helpompi vain sivuuttaa ja olla kuin niitä ei olisi alunperin ollutkaan. Mutta koska elämä on ilkikurinen irvailija, tietysti ne tulevat pimeän jo laskeuduttua, kun verhot muodostavat silmissä yhtäkkiä ventovieraan puukottajan ja jumppapallokin näyttää jättimäiseltä rotalta.

Harkitsen jokailtaista automaattista nuijanukutusta.

Välttely

Päätöksenteko on välillä sietämättömän vaikeaa. Pienetkin valinnan mahdollisuudet pistävät minut raapimaan päätäni ja punnitsemaan tarkkaan mahdollisia lopputuloksia. Siksi olen kehittänyt hienon taktiikan näitä tilanteita varten: vältän kaikkia päätöksiä.

En oikeasti osaa sanoa, onko tämä kuinka hyvä tapa käsitellä ongelmia, sillä jos ei osaa koskaan päättää mitään, miten sitä oikein pärjää tässä maailmassa? Jos menen kaverini kanssa jonnekin viettämään aikaa, pyrin heti ensimmäisenä itse esittämään kysymyksen, minne menemme. Näin vieritän vastuun päätöksesta kaverilleni, ja tyydyn itse miltein kaikkiin vastauksiin, joita vastaan tulee. Jos tietokone kysyy minulta viestiruudulla, että haluanko katsoa sivulta vain suojatut tiedot, en paina kyllä- tai ei-nappulaa, vaan pistän ruudun piiloon. Jos poistan kysymyksen ilmoilta, ongelmaa ei enää ole.

Tietokoneen kanssa tapa saattaa toimiakin, ei minun tarvitse tietää aina kaikkea, mitä päätöksiä kone minulta vaatii. Ongelmienvälttelystä itsestään tulee ongelma ainoastaan muiden ihmisten kanssa. He eivät välttämättä ymmärrä kysymysten väistelyäni, vaan hämmentyvät käytöksestäni niin, että eivät osaa enää edes olla minun kanssani.

Voisinko välttää tämänkin ongelman aiheuttamat päänvaivat miettimällä ”that’s their problem”?

Fiilistellessä musiikkia ajattelin jotakin

Onko mikään elämässä turhaa? Onko tylsä koulutunti koneella luuhatessa mennyt hukkaan? Harmittaako pilalle menneet treffit vuoden päästä vieläkin? Jossittelisiko sitä kuinka kauan, jos nyt jättäisi koulun kesken? En sano, että kaikki pitää katsoa loppuun asti, minkä on aloittanutkin, mutta kun se aikanaan loppuu, onko se ollut turhaa?

Yritin joskus väittää ystävälleni, että mikään ei ole tullut tiellemme ilman syytä. Kaikesta on hyötyä myöhemmin, jos ei muuten, niin ainakin kokemuksena. Katastrofisesta kohtaamisesta uuden ihmisen kanssa voi ainakin myöhemmin vitsailla, vaikka sinä iltana harmittaisikin romanttisen tapaamisen pilalle meneminen.

Coldplayn laulussa kysytään, onko pahempaa kuin rakastaa toista turhaan? Mutta onko rakkaus koskaan turhaa? Kun yrittää parhaansa, mutta ei onnistu, onko silloin tehnyt turhaa työtä?

Haluaisin sanoa, etten kadu mitään elämässäni. Toiset tapahtumat ovat ehkä vielä liian tuoreessa muistissa, mutta uskon vielä joskus voivani katsoa taaksepäin ja ajatella, että tein parhaani ja vaikka se ei onnistunut, sain kokea jotain uutta ja jännittävää. Epäonnistuminenkin voi johtaa johonkin hyvään.