Se on menoa nyt.

Kuten olen jo aiemmin ihmetellyt tässä lähiaikoina, kuolemaa on kaikkialla. Johtuukohan se kesän lopusta, syksy on muutenkin pimeämpää aikaa, toisten alku, toisten loppu. Sain juuri eilen tietää, että tuttavani isä on kuollut. Toisen isä taas odottaa kuolemaansa sairaalassa, ei kuulemma pääse sieltä enää koskaan pois, se on melko varmaa. Kolmannen veli kuoli yllättäen vähän aikaa sitten. Kaikki ne surulliset kasvot ja ilmeet, tuska äänessä – ne seuraavat minua aina kotiin asti, unen rajamaille, kun mietin miten tässä elämässä oikein käy.

Isäni istui eilen hiljaa tuolissa, juoden jokailtaista kaljaansa. Katse oli tyhjä, kunnes hän alkoi puhua. Päivällä hän oli ruokatauollaan kuppilassa kuullut takaansa kummaa korinaa. Ajatteli jonkun viettävän kavereidensa kanssa aikaa ja pelleilevän, mutta kun hän kääntyi, sai hän todeta olleensa väärässä. Ikäisensä iso mies kouristeli lattialla kuolaa poskellaan. Se kamala korina, oi olisitpa kuullut sen korinan. Se oli kuulemma kuoleman ääni. Ilmeisesti miehen yllätti aivoinfarkti, tai jokin sinne päin. Työkaverit yrittivät hädissään pitää miestä paikallaan, mutta muuten ei ollut mitään tehtävissä. Hetken kaikki tuijottivat näytelmää avuttomina. Ruokatauko kun oli, isäni porukka lähti hakemaan lisää kahvia. Se taas oli mahdoton tehtävä, sillä kuppilan herrasmies heilutteli kahvipannua oudosti kädessään, pudottaen sitä lattialle. Isäni katseli pitkän aikaa mitä ihmettä mies tekee, kunnes katsoi tämän kasvoja. Hän ehti juuri huikata ystävälleen, että ota herran jestas kiinni tuosta miehestä, se kaatuu. Siihen pyörtyi se mies. Toisella puolella toinen työkaveri taas joutui shokkiin, tärisi ja oli aivan valkoinen. Näky järkytti.

Mikä meitä asiassa näin järkyttää ? Sehän on vain kuolema. Sitä kun miettii, niin ymmärtää, että kuolema on viety meiltä pois. Sitä ei enää nähdä luonnollisena ja kauniina poistumisena tästä maailmasta. Kuolema on laitostunut, se on viety tarkkaan valittujen seinien sisään ammattilaisten hoidettavaksi. Siellä, laitoksissa, erilaisissa sairaaloissa ja vanhainkodeissa – siellä sitä miestä jo kylmenee. Hyvin harva tavallisista ihmisistä on nähnyt kuoleman. Ennen se ei ollut mikään ihmeellinen asia. Naiset kuolivat saunoihin synnyttäessään, miehet kävivät sotia ja menettivät parhaat ystävänsä sinne, oli jos jonkinmoista poliota ja mustaa surmaa. Ihmiset kuolivat sairasvuoteilla koteihinsa, perheiden ympäröimänä. Ei ollut mitään paikkaa, johon olisi kipannut kuolevan lähimmäisen pois silmistä, pois mielestä. Se oli pakko kohdata. Nykyään kuolema on jotain ylimaallista, harvinaista, jotain sellaista mitä ei näe – kuin kerran elämässä.

Vai onko kuolemassa sittenkin pelottavaa kontrollin menettäminen ? Koko elämämme on hallinnassamme, tai niin me ajattelemme. Sitten kun jokin muistuttaa meitä siitä, että näin ei olekaan, säikähdämme. Tosiaan, iso mies menetti täysin kontrollin omaan kehoonsa, omaan pyhättöönsä, johon minkään ei pitänyt pystyä. Silmät olivat kierossa ja kouristukset vavisuttivat koko kehoa. Hallitsemme työtämme, koulutustamme, perhettämme. Kuvittelemme olevamme oman elämämme jumalia, että meillä on kaikki ohjat käsissämme. Ehkä siksi meitä pelottaa ajatus, että olisimme täysin avuttomia jossain tilanteessa. Mitä jos läheisillesi viimeinen muisto sinusta olisi kippurassa lattialla, kuset housussa ?

Ehkä sittenkin kuoleman pelottavin piirre on sen äkkinäisyys. Nykyajan ihminen kuvittelee elämän jatkuvan niin kauan kuin on tarpeellista. Niin usein kuulee sanottavan, että joku kuoli liian varhain, hänellä oli vielä niin paljon edessään. Elämiä suunnitellaan moniksi vuosiksi, vuosikymmeniksi eteenpäin tajuamatta, että ei ehkä pääse viikonkaan päähän. Ideaali tilanne mielikuvissamme on, että kuolemme vuoteeseemme, oman rakkaan syleilyyn joskus yhdeksänkymmentä vuotiaana ja kaiken kokeneena. Koko ajatus on naurettava ja itsessään täysin mahdoton. Jos kuolet rakkaasi käsivarsille, mihin jäljelle jäävä kuolee ? Yksinäisyyteen kellahtaminen ei taas olekaan mikään toivottava elämän päätös. Ennen tiedettiin, että elämä voi loppua huomenna. Siihen ajatukseen totuttiin ja ajateltiin, että Jumala huolehtii omistaan. Aina joskus jokin saa meidät sitten ajattelemaan, että kuolema voi oikeasti ollakin kulman takana. Se pelottaa.

Joskus, hyvin harvoin, kuolemalla on myös neljäs pelottava piirre. Sen puuttuminen. Mitä jos viikatemies ei tulekaan ? Kuten olen jo aiemmin kuvaillut vanhuksia vanhainkodeissa vuodepotilaina toivomassa pääsyä hautaan. Miten heitä voikaan pelottaa ajatus, että makaavat siinä avuttomina kuolakasoina vielä vuoden päästä. Miksei joku voi päästää heitä pahasta ?

Miten ja missä meidän siis pitäisi kuolla ? Milloin ja miksi ? Kuula kalloon, köysi kaulaan, unesta suoraan autuuteen, auto päälle. Vaihtoehtoja on monia, mutta harva sopii käsitykseemme arvokkaasta elämän päättymisestä. Jokainen kuitenkin järkyttää meitä. Miksemme osaa suhtautua kuolemaan ? Suomen kielessä ei ole edes kunnollista sanontaa, jolla voisit lohduttaa ystävääsi kuoleman sattuessa. Kaikki on jotenkin virallista, aivan kuin yrittäisimme sittenkin saada kontrollia asiaan, joka ei ole mitenkään meidän päätäntävallassamme.

Mitä suurimmat osanottoni.

Huijari

Maailma on täyttä huijausta, minä lopultakin päättelen ja katson vanhaa naista silmiin. Hän kertoo minulle ottaneensa suolamyllyn ihan tasan samasta paikkaa, missä oli myös pippurimylly. Minä katson häntä tarkkaillen hänen eleitään ja liikkeitään. Päädyn oletukseen, että nainen on rehellinen huijari. Rehellinen siksi, että hän ei luultavasti lähde edes kiistämään kyseistä puolta persoonastaan itselleen tai muille, jos he sattuisivat sitä kysymään. Niin vakuuttavasti hän kertoo minulle asiat, ja kun en muutamalla ensimmäisellä kerralla suostu uskomaan, niin vasta sitten hän näyttää hermostumisen merkkejä. Edelleen hymyillessäni ja kiroillessani mielessä, nainen tiuskii minulle, että kaikki muut ovat huijareita. Että kauppa on huijari ja arvon kassaneitikin on huijari pahimmasta päästä, kun e usko häntä ja anna (täysin väärää) suolamyllyä tarjoushintaan.

Kotona huokaan helpotuksesta ja istuudun koneelle. Muistan, kuinka joskus olen saanut lähetettyä netistä ilmaiseksi tekstiviestejä ystävilleni, joten yritän löytää kyseisen sivun jälleen. Googlen kautta löydän sivun, joka ilmoittaa ”tekstiviestejä ilmaiseksi”. Kirjoitan innoissani kenttään oman puhelinnumeroni. Sitten saan viestin, ja kirjoitan siinä olleen koodin koneelle toiseen kohtaan. Muuta ei kysytä, mutta ajattelen saavani sitten seuraavassa kohdassa kirjoittaa viestini armeijamiehelleni. Räpyttelen pari kertaa silmiäni, kun joudun täysin omituiselle sivulle, joka toivottaa minut tervetulleeksi hienoon matkapuhelinkerhoon. Aivoissani raksuttaa hitaasti kaameaan päätelmään, mutta ennen kuin ne saavuttavat päätepysäkkinsä, saapuu puhelimeeni kaksi uutta viestiä. Toinen kertoo minulle, että olen juuri joutunut maksamaan virheestäni viisitoista euroa, ja että saisin kuukaudessa tästä lähin kaksi viestiä, joiden  molempien hinta on seitsemän euroa. Räpyttelen silmiäni ja yritän kuumeisesti löytää tien ulos tästä sotkusta. Käännyn uudestaan tietokoneen puoleen ja katselen sivuja tarkkaavaisesti. Löydän ohjeet, mutta heti ensimmäisenä siinä kerrotaan, että ne pitää lukea ennen rekisteröitymistä ja minä vastaan itse kaikista omista vikarekisteröitymisvirheistäni. Aivoissani kuumenee, kun mietin, ettei näitä ohjeita ollut mainittukaan sivulla, jolla minä virheeni tein. Huijausta ! Kirjoitan tulisen ja tappuraisen sähköpostin kyseiselle yhtiölle. Kirosanoja ei säästellä. (Ja jos mietitte, mikä se toinen viesti oli, jonka sain. Siinä luki: Jos haluat jotain tuhmaa puhelimeesi, tekstää sana TYPYT numeroon x. Olenhan aina halunnut jotain tuhmaa, joten jätin viestin laittamatta.)

Maailma on huijausta täynnä. Jokainen meistä huijaa toisia, en usko että yksikään meistä olisi tässä suhteessa pyhimys. Kuka vääntää kirpparihintoja omalla kynällään alemmiksi, kuka varastaa kaupasta, kuka kertoo tyttöystävälleen menevänsä kaverin kanssa – pettämään tätä – ei kun kahville.

Täysin selkeät huijausyritykset ärsyttävät. Kuten ensimmäisen tarinan asiakas, sillä minä tasan tarkkaan tiesin, missä tavaramme sijaitsivat. Hän vain halusi kaksi kertaa kalliimman myllyn tarjoushintaan. Luulen kuitenkin, että vasta myöhemmin paljastuvat ja ensin hyvin salatut huijaukset ärsyttävät kolme kertaa pahemmin. Satuttavat ja ärsyttävät. Tällä hetkellä saldoni on kiinni, en voi laittaa siis nyt mistään viestiä kenellekään. Kiitoksia tämän huijariyhtiön, joka ei ole vieläkään vastannut kovin epäasialliseen viestiini.

Petkuttamista on kaikkialla. Miksi muuten iltalehdet pamauttelisivat otsikoita naisista, jotka veivät miestensä rahat ja häipyivät ? Vai pitäisikö sanoa, että hyväuskoisten miestensä rahat. Ei mikään ihme, että ihmiset ovat kovia ja kylmiä, sillä jos olet hyväuskoinen tässä elämässä, sinua huijataan. Pienestä pitäen lasta moititaan hyväuskoisuudesta. Miten menikään tarina Jaakosta ja taikapavuista ? Perhe sätti poikaa, kun hän oli vain ollut täysin viaton. Hyi, ei saa luottaa muihin ihmisiin. Paras vastaisku on siis muuttua samanlaiseksi.

10 !

Olen vajonnut alemmas kuin olen odottanutkaan. Kaikkeen sitä voikin hypätä mukaan, jos on tarpeeksi hullu. Eräs ihminen harrastaa tätä samaa, on harrastanut jo kaksi vuotta, ja nyt minäkin sorruin. Minäkin aloitin saman, ja nyt mietin jo, miten tähän pisteeseen jouduttiinkaan.

Auto sujahtaa ohi, auto ja toinen. En kiinnitä huomiota, ennen kuin tulee kunnon amerikanrauta vastaan. Silmät vastatuulessa tihrustaen tuijotan rekisterikilpeä ja odotan jännityksellä, että auto lähestyy yhä enemmän. 56. Ei liipannut edes läheltä, olisi edes alkanut ykkösellä, niin olisin voinut elää toivossa vähän kauemmin. Sitten prisman kohdalla Dodge. Harmillista vaan, että se on toisella puolen tietä, ja minä joudun sen takia pyöräilemään ensin keskelle tietä ja sitten kääntymään takaisin. Autoilija luuli ehkä minun yrittävän itsemurhaa. Mutta voi tätä iloa, se oli juuri se, mitä hainkin.

Niin, että mistä puhutaan ? Puhutaan rekisterinumeroiden bongaamisesta. Se on helppoa, lähdet vain siitä, kun näet ykkösen. Sitten sinun tulee nähdä numeroita järjestyksessä eteenpäin. Aluksi asiaa helpottaa se, että yksi- ja kaksinumeroiset rekisterikilvet ovat yleensä niin sanotusti erikoisautoissa. Ei missään Matti Meikäläisen Volvossa. Minä olen menossa numerossa kymmenen. Olen jopa oppinut jo katsomaan kauempaakin, mikä auto on ”mahdollinen rekkari”.

Voi sitä iloa ja onnistumisen riemua, kun näkee juuri sen oikean numeron. Älkää nyt luulko liikoja, en minä nyt minnekään pyöräile pelkän numeron perään, niin kuin tämä läheiseni ajaa autolla. Hän tietää puolet Imatran lyhytrekisterinumeroisista autoista, tietää näiden olinpaikat arkisin ja osoitteet. Se on jo hullua. Kun siirrytään taas minuun, minä vain pyöräilen töihin ja katselen josko näkyisi mitään kiintoisaa. Jos ajelemme jossain, katselen vähän eri asioita ikkunasta kuin ennen – autoja.

Kyllä se on tyhjästä hyvä nyhjäistä tätä huvitusta tähän elämään.