Isäni istui eilen hiljaa tuolissa, juoden jokailtaista kaljaansa. Katse oli tyhjä, kunnes hän alkoi puhua. Päivällä hän oli ruokatauollaan kuppilassa kuullut takaansa kummaa korinaa. Ajatteli jonkun viettävän kavereidensa kanssa aikaa ja pelleilevän, mutta kun hän kääntyi, sai hän todeta olleensa väärässä. Ikäisensä iso mies kouristeli lattialla kuolaa poskellaan. Se kamala korina, oi olisitpa kuullut sen korinan. Se oli kuulemma kuoleman ääni. Ilmeisesti miehen yllätti aivoinfarkti, tai jokin sinne päin. Työkaverit yrittivät hädissään pitää miestä paikallaan, mutta muuten ei ollut mitään tehtävissä. Hetken kaikki tuijottivat näytelmää avuttomina. Ruokatauko kun oli, isäni porukka lähti hakemaan lisää kahvia. Se taas oli mahdoton tehtävä, sillä kuppilan herrasmies heilutteli kahvipannua oudosti kädessään, pudottaen sitä lattialle. Isäni katseli pitkän aikaa mitä ihmettä mies tekee, kunnes katsoi tämän kasvoja. Hän ehti juuri huikata ystävälleen, että ota herran jestas kiinni tuosta miehestä, se kaatuu. Siihen pyörtyi se mies. Toisella puolella toinen työkaveri taas joutui shokkiin, tärisi ja oli aivan valkoinen. Näky järkytti.
Mikä meitä asiassa näin järkyttää ? Sehän on vain kuolema. Sitä kun miettii, niin ymmärtää, että kuolema on viety meiltä pois. Sitä ei enää nähdä luonnollisena ja kauniina poistumisena tästä maailmasta. Kuolema on laitostunut, se on viety tarkkaan valittujen seinien sisään ammattilaisten hoidettavaksi. Siellä, laitoksissa, erilaisissa sairaaloissa ja vanhainkodeissa – siellä sitä miestä jo kylmenee. Hyvin harva tavallisista ihmisistä on nähnyt kuoleman. Ennen se ei ollut mikään ihmeellinen asia. Naiset kuolivat saunoihin synnyttäessään, miehet kävivät sotia ja menettivät parhaat ystävänsä sinne, oli jos jonkinmoista poliota ja mustaa surmaa. Ihmiset kuolivat sairasvuoteilla koteihinsa, perheiden ympäröimänä. Ei ollut mitään paikkaa, johon olisi kipannut kuolevan lähimmäisen pois silmistä, pois mielestä. Se oli pakko kohdata. Nykyään kuolema on jotain ylimaallista, harvinaista, jotain sellaista mitä ei näe – kuin kerran elämässä.
Vai onko kuolemassa sittenkin pelottavaa kontrollin menettäminen ? Koko elämämme on hallinnassamme, tai niin me ajattelemme. Sitten kun jokin muistuttaa meitä siitä, että näin ei olekaan, säikähdämme. Tosiaan, iso mies menetti täysin kontrollin omaan kehoonsa, omaan pyhättöönsä, johon minkään ei pitänyt pystyä. Silmät olivat kierossa ja kouristukset vavisuttivat koko kehoa. Hallitsemme työtämme, koulutustamme, perhettämme. Kuvittelemme olevamme oman elämämme jumalia, että meillä on kaikki ohjat käsissämme. Ehkä siksi meitä pelottaa ajatus, että olisimme täysin avuttomia jossain tilanteessa. Mitä jos läheisillesi viimeinen muisto sinusta olisi kippurassa lattialla, kuset housussa ?
Ehkä sittenkin kuoleman pelottavin piirre on sen äkkinäisyys. Nykyajan ihminen kuvittelee elämän jatkuvan niin kauan kuin on tarpeellista. Niin usein kuulee sanottavan, että joku kuoli liian varhain, hänellä oli vielä niin paljon edessään. Elämiä suunnitellaan moniksi vuosiksi, vuosikymmeniksi eteenpäin tajuamatta, että ei ehkä pääse viikonkaan päähän. Ideaali tilanne mielikuvissamme on, että kuolemme vuoteeseemme, oman rakkaan syleilyyn joskus yhdeksänkymmentä vuotiaana ja kaiken kokeneena. Koko ajatus on naurettava ja itsessään täysin mahdoton. Jos kuolet rakkaasi käsivarsille, mihin jäljelle jäävä kuolee ? Yksinäisyyteen kellahtaminen ei taas olekaan mikään toivottava elämän päätös. Ennen tiedettiin, että elämä voi loppua huomenna. Siihen ajatukseen totuttiin ja ajateltiin, että Jumala huolehtii omistaan. Aina joskus jokin saa meidät sitten ajattelemaan, että kuolema voi oikeasti ollakin kulman takana. Se pelottaa.
Joskus, hyvin harvoin, kuolemalla on myös neljäs pelottava piirre. Sen puuttuminen. Mitä jos viikatemies ei tulekaan ? Kuten olen jo aiemmin kuvaillut vanhuksia vanhainkodeissa vuodepotilaina toivomassa pääsyä hautaan. Miten heitä voikaan pelottaa ajatus, että makaavat siinä avuttomina kuolakasoina vielä vuoden päästä. Miksei joku voi päästää heitä pahasta ?
Miten ja missä meidän siis pitäisi kuolla ? Milloin ja miksi ? Kuula kalloon, köysi kaulaan, unesta suoraan autuuteen, auto päälle. Vaihtoehtoja on monia, mutta harva sopii käsitykseemme arvokkaasta elämän päättymisestä. Jokainen kuitenkin järkyttää meitä. Miksemme osaa suhtautua kuolemaan ? Suomen kielessä ei ole edes kunnollista sanontaa, jolla voisit lohduttaa ystävääsi kuoleman sattuessa. Kaikki on jotenkin virallista, aivan kuin yrittäisimme sittenkin saada kontrollia asiaan, joka ei ole mitenkään meidän päätäntävallassamme.
Mitä suurimmat osanottoni.