Jaettu paha on helpompi kestää

Näin toissayönä kauheaa unta. Olin valvonut melkein koko yön, mutta kolmen aikaan sain viimein itseni tainnutettua uneen. Heräsin tunnin jälkeen henkeä haukkoen, sillä juuri päättynyt painajainen oli ollut kamala. Jos joskus lapsena olen nähnyt unia siitä, miten joku murhataan, joku kuolee ja joku myrkytetään, tämä oli eri tavalla puistattava kuvitelma. Kaikki läheiseni nimittäin käänsivät minulle selkänsä ja hylkäsivät minut. Tuosta noin vain. Paras ystävänikin vastasi puhelimeensa vain tokaisemalla: ”Ei kuule hittoakaan kiinnosta kuunnella siun juttuja, yritä nyt rauhoittua ja aikuistua. Soitan sinulle vuoden päästä, kun jaksan taas olla seurassasi.”

Heräsin yksinäisyyteen. Se oli ahdistava yö.

Less is more

Toiset paahtavat opiskeluissaan eteenpäin kuin maailman nopein ja tehokkain juna, koko ajan keräten lisää informaatiota matkaansa, koko ajan määränpää tähtäimessään. Toiset miettivät kouluaikana jo sitä, kuinka he työelämässä sitten pärjäävät, ja mitä taitoja siellä tarvitaan, kuinka sitä sitten saa rahaa ja mainetta ja kunniaa. Toiset ehkä panostavat harrastukseensa ja haaveilevat siitä päivästä, kun pääsevät nousemaan sille korkeimmalle pallilla vastaanottamaan sitä kultaista läpyskää kaulaansa.

Sitten on sellaiset tyypit kuten minä. Ihmiset stressaavat eri asioista, mutta minä stressaan elämästä ylipäätään. Siitä, miten minun kuuluisi osata elää tässä hullunmyllyssä ja säilyttää vielä järki mukana. Vaikka työmahdollisuuksia vilistää junani ikkunoiden ohitse, rakastajat jäävät asemalle vilkuttamaan ja harrastustoiminta – noh, on jäänyt jo lähtöasemalle, haluaisin kuvitella, että minun junani on menossa kohti sateenkaaren toista päätä, josta löydän potillisen kultaa, onnea. Onnellisuutta.

Olen aina tiennyt, että minun kunnianhimollani ei kovin pitkälle pötkitä. Ihan vain sen takia, että kunnianhimoni rajoittuu siihen, että odotan elämältä itse asiassa erittäin vähän. Siinä mielessä olen hyvin vaatimaton tyyppi. Haluan löytää tulevaisuudestani leppoista, onnellista arkea, en mitään maata järisyttävää. Mutta miten minä saavutan tuon leppoisan onnellisuuden ja sen, etten jää myöskään mistään liian hienosta myöskään paitsi?

Oikeastaan minulle riittää jo se, ettei junani törmää tiiliseinään ja tuhoudu vielä pitkiin aikoihin. Antaa matkan jatkua.

Vielä vähän facebookista

Välillä katselen ystävälukumäärääni facebookissa hämmentyneenä. Joskus sieltä on lipsahtanut yksi pois, joskus sinne tulee lisää. Lukumäärä vähenee ja sitten taas hyväksyttyäni kaveripyynnön (tai lähetettyäni sen), se kasvaa. Silti joskus mietin sitä kokoluokkaa, jossa lukumäärä hyppii edestakaisin.

Minulla on naamakirjan mukaan noin 220 ystävää. Vaikka monilla on vieläkin enemmän, niin joskus minua ahdistaa jo kyseinen luku. Pitäisikö minun poistaa kaverilistaltani ihmisiä? Tässä äskettäin avasin kohdan ”friends” ja lähdin selaamaan nimiä. Monet ovat läheisiä ja hauskoja tovereitani, joita ajattelen lämmöllä, mutta on myös monia, joista mietin vain tyhjän olon saattelemana, että kappas vain, siinähän sekin nimi vielä pönöttää.

Saan asian varmasti nyt kuulostamaan todella karulta, mutta olen varma, että kaikilla meillä on sama tilanne. Varmasti myös minä olen jollekin sellainen hällä väliä -tyyppi, jonka voisi helposti siirtää roskakoriin facebookissa. Ajattelin itsekin karsia noita vanhoja tuttavuuksia pois listaltani, mutta aina kun olin painamassa deleteä, jokin naurettava ajatus pysäytti minut.

”Mitä jos näemme heti viikonloppuna baarissa? Mitä jos se kävelee huomenna kadulla vastaan? Suuttuukohan se tästä? Mitä jos se ei enää sitten edes moikkaa minulle, vaikka eihän tämä facebook-kaveruus sitä pitäisi estää?”

Jotenkin vanhan ystävän nimen pyyhkiminen listalta on myös siteiden katkaisemista menneisyyteen. En haluaisi irrottaa otettani niistä joistain kymmenen vuotta sitten tapahtuneista hauskoista muistoista, vaikka emme nykyään olisikaan kovin paljon yhteyksissä. Ne hetket ovat kuitenkin olleet minulle tärkeitä, joten jonkinlaisen nostalgisuudenkin vallassa on vaikea päästää irti niistä ihmisistä.

Koska kaveruuden lopettaminen nettiyhteisössä muodostui mielessäni Mount Everestin kokoiseksi ongelmaksi, päätin jättää asian sikseen. Jos joku minut poistaa ystävistäni, niin siitä vaan, en minä loukkaannu. Itselleni kyseinen deletointi lopulta oli sellainen tunteiden myllerrys, etten kyennyt siihen. Sitten kirjoitan statuksen, ja kahden minuutin päästä – aivan seinän takaa, yllättäen – yksi niistä kymmenen vuotta sitten tuntemistani ihmisistä kommentoi kirjoitustani.

Varoittavat sanat

Jos joku tuntematon ihminen sanoo sinulle kadulla vastaan kävellessään tai kujalla vieressäsi seisoessaan ”olen hyvin pahoillani”, kannattaa jo juosta pakoon.

Elokuvissa ja sarjoissa tuota repliikkiä nimittäin seuraa aina joko pahoinpitely, murha tai jokin muu epätoivottava tapahtuma.

Ristiriitaista

Ihmismieli on kummallinen. Jos asiat menevät näin, niin ei mikään ihme, ettei kukaan ole koskaan keksinyt onnellisuuden salaisuutta ja lähdettä. Tällä hetkellä istun yksin asunnossani, koulutehtävät ovat jääneet rästiin, olen sairaslomalla ja silmäni muistuttaa perheväkivallan uhrien tummanpuhuvaa tomaattisilmää. Silti oloni on parempi kuin vähään aikaan, kaikesta tuosta elämän tarjoamasta moskasta huolimatta.

Toisina päivinä haluaisin laulaa Mobyn biisin mukana, että why does my soul feel so bad. Tänään nautin olostani ja ihmettelen, why does my soul feel so glad.

Taidetta

Näin erään maalauksen, joka pysäytti minut täysin. Pidän taiteesta ja erilaisista tauluista, lähinnä varmasti mummoni takia, joka kiikutti meitä pienenä mitä erilaisimpiin museoihin ja gallerioihin. Tuossa taulussa oli mustavalkoinen värimaisema, jonkinlaisia ikkunanoloisia neliöitä, joissa taas oli ristikot. Sitten kyltti, jossa luki:

YOU ARE FREE.

Olen itse juuri tuollainen ihminen, jonka täytyy muistuttaa itselleen jatkuvasti, että olen vapaa. Yritän kahlita itseni niin moniin arjen rutiineihin, sosiaalisiin kontakteihin ja tylsiin faktoihin, että minun on taisteltava itseni niistä irti kerta toisen jälkeen. Kahlitsen itseni täysin huomaamatta, ja vasta myöhemmin ajateltuna huomaan paljon elämän tarjoamia mahdollisuuksia, joihin en pallo nilkassani ole heittäytynyt mukaan.

Minulta menee elämä ohi.

Vaikka toisaalta rakastankin arkea ja sen helppoutta, sen mukanaan tuomaa turvaa, pitäisi minun muistaa olevani vapaa tekemään uusia asioita. Tapaamaan uusia ihmisiä. Kokemaan uusia asioita. Tuossa taulussa, jonka näin, oli myös punaisia roiskeita siellä täällä. Se kuvastaa täydellisesti sitä vaikeutta, joka syntyy omien kahleiden rikkomisesta. Vuodan verta ennen kuin olen ymmärtänyt olevani vapaa tekemään radikaalejakin päätöksiä.

Tajunnan virtaa

Vaikka en edes ole täysin samaa mieltä näiden omien ajatusteni kanssa, yritin lähestyä asiaa uudesta näkökulmasta. Mietin, miksi on niin tärkeää säilyttää itsenäisyytensä? Miksi jokaisen pitäisi olla samanlainen kylmäkalle, joka pystyy elämään elämänsä kokolailla yksin, juurikaan tarvitsematta ketään. Miksi tätä roolimallia ihannoidaan? Hän juoksee urapolkuaan eteenpäin talloen muita, päästen ehkä huimaakin vauhtia eteenpäin, osoittaa korvaamattomuutensa ja toimii juuri kuten näkee parhaaksi omien etujensa nimissä.

Miksi emme ihannoisi sittenkin sitä tyyppiä, joka on empaattinen, ihmisläheinen ja todella sosiaalinen, mutta jollain lailla silti riippuvainen toisista ihmisistä? Minusta ei ole häpeä myöntää tarvitsevansa apua joissain asioissa. Jos tarvitsee tukea ylämäessä nousuun, miksei sitä voisi pyytää ja osoittaa tarvitsevansa? Miksi pitäisi rynniä eteenpäin hampaat irvessä, tietäen ettei ole sisältä kunnossa, jos joutuu taistelemaan yksin koko maailmaa vastaan?

Mielestäni ei ole myöskään häpeä tunnustaa, että tarvitsee jonkun. Meitä kaikkia ei vain ole luotu elämään yksin, joten miksi meidän tulisi käyttäytyä kuin niin olisi ollut nyt ja aina. Lauluissa lauletaan, että tämä ei ole rakkauslaulu, minä en tarvitse muita, katsokaa kuinka hyvin pärjään yksin. Mitä jos niihin ei voi samaistua?

Mikä on maailmassa paikka niille, jotka haluavat olla mieluummin ihmisten ympäröimänä koko ajan? Sellaisia pidetään jotenkin halveksittavina, heistä puhutaan kuin he eivät olisi kokonaisia ihmisiä. Heitä surkutellaan ja säälitään. Miksi ei vain voisi myöntää, että muut ihmiset, ystävät, sukulaiset ja muut toverit, ovat elämän suola?

Riivaaja

Jos minusta joskus tulee vanhapiika ja kuolen yksinäisenä, syytän siitä siskoani ja kostoni tulee olemaan karmaiseva. Joten sisko, voisitko lopettaa jo sen hokemisen? En halua enää koskaan kuulla sinun manaavan niitä sanoja minulle.

”This is an omen, you will have no men.”

Tilanteet muuttuu

Olen ylpeä kyvystäni hämmentyä erilaisista asioista maailmassa, samalla tavalla kuin pikkulapsi katsoo maailmaa ja ihmettelee kaikenlaista. Kaiken näkee uutena ja hämmentävänä, ja kaikkea täytyy pohtia pidemmän kaavan mukaan.

Niinpä tässä eräs sateinen päivä päädyin miettimään luonnon tarjoamia sateensuojia. Kun sade alkaa, kannattaa juosta puun suojaan, sillä siellä pysyy kuivana melko pitkäänkin. Mutta sitten kun aurinko jo pilkistelee pilvien raosta ja sade on lakannut, ainut paikka, jota kannattaa välttää pysytelläkseen edelleen kuivana, on puiden alusta.

Ai minulla muka liikaa vapaa-aikaa? Mistä niin päättelit?

Tunnelin päässä on mustuus

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Oli pimeä ja sateinen syyskuu. Oli hiljaiset ja yksinäiset yöt. Onko se tämä saapuva syksy, joka on saanut ihmiset vaipumaan käsittämättömään alakuloon? Toissapäivänä koululla kaverini kääntyi puoleeni ja huokaisi spontaanisti: ”Niina, mie vihaan miun elämää.”

Tänään töissä eräs hauska ja yleensä todella mukavan iloinen mies tuli kassalle haukotellen.
Mies: Meinasinpas haukotella.
Minä: Kyllä minusta näytti, että haukottelitte kuitenkin.
Mies: Minä olen henkisesti niin huonossa hapessa, että kai se lisähappi ihan hyvää tekee.
Minä: No mikäs, kai sitä on kuitenkin valoa tunnelin päässä?
Mies: Ei näy…
Minä: Tämä muistuttaa minua kaveristani koulussa, joka tokaisi vihaavansa elämäänsä.
Mies: Minäkin vihaan omaani.
Minä: Jassoo… Ei voi kuin sanoa, että melko ikävältä kuulostaa.
Mies: Mutta on tässä jotain positiivista; minä en nimittäin vihaa sinun elämääsi!

Teki mieli itkeä, joten purskahdin nauruun ja pidättelin kommenttiani, että hyvä ettei edes joku vihaa elämääni.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Voisimmeko vain saada auringon ja kesän takaisin, niin piristyisimme ja näkisimme taas asiat sillä kuuluisalla positiivisella tavalla?