Hehkutus

Istun ja kyhjötän yksin työpisteen äärellä. Mieleni pyörittää musiikkikappaleita kuin jukeboksi ikään korvieni kuultavaksi:

I’m walking on sunshine, woo-hoo-oouuu, and don’t it feel good…
Walk this waaay, walk this waaay, walk this waaay…
Here I go again on my own, going down the only road I’ve ever known…
I’m singing in the rain, just singing in the rain, what a glorious feeling, I’m happy again…

Tunnit matelevat eteenpäin, minuutit tuntuvat kestävän liian kauan. Istun ja mietin asioita ja näen ikkunasta kuinka aurinko paistaa ulkona. Vaikka viime päivät ovat olleet kylmiä, kuvittelen mielessäni paahtavan lämpöaallon, joka alkaa virka-ajan jälkeen, kun astun ulos ovestani vapaana. Vapaana työstä, stressistä, aamupalavereista ja kaikesta siitä, jota nyt arki tuo tullessaan joka viikko. Kävelen hymy huulissani ulos työpaikaltani ja vaikka sataisi, se ei estäisi iloani pursuamasta esiin.

Minulla alkaa loma.

And I’m happy again.

Pähkinäavautuminen

Kurkkua kuristaa, kuumotus leviää pikkuhiljaa suusta pitkin syviä kitusia vatsalaukkuun asti, huulet turpoavat ja hengitys on yhä raskaampaa. Kutittaa, ahdistaa, ärsyttää. Pirun pähkinät, ne yllättivät taas.

Olin työmatkalla Kouvolassa ja himoitsin jo aamupäivästä lähtien amerikan tyyliin valmistettua louansta, pihviä ja suklaakakkua jälkiruoaksi. Ai että, taputtelin kurnivaa vatsaani kokouksen aikana ja mietin miten ylikypsä porsas sulaa suussani ja makeannälkäni tyydyttää kakku, suklainen, kaakaoinen, makea. Lounaan koittaessa olin lietsonut itseni sellaisiin suklaanhimoihin, että käteni jo tärisivät.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Istuuduin lounaspöytään ihaillen annostani. Söin tunnollisesti vatsani täyteen pihviä, kunnes aloin lusikoimaan kaiken päälle vielä kakkua. Muutaman lusikallisen jälkeen aloin tunnustelemaan makuaistejani tarkemmin – olinko huomaavinani jonkin omituisen aromin, jota en tunnista ja joka jollain lailla pisti hälytyskellot soimaan? Katsoin työkaveriani silmät pyöreänä ja pyysin häntä maistamaan leivosta. ”Onko siinä… ei kai siinä?” Tyly tuomio sisälsi sanan saksanpähkinä, joka aiheuttaa minulla allergiaa. Suklaa jäi lautaselleni ja katsoin murheellisena sitä, kun työnsin sitä kauemmas minusta. Jää hyvästi, jälkiruoka. Lohdutukseksi sain pullan myyjältä, joka pahoitteli tilannetta, ettei missään mainittu sanallakaan pähkinästä. ”Ei se mitään, näitä sattuu”, totesin ja kurkku kutiavana söin pullani ja tyydyin kohtalooni.

Suklaa jäi kummittelemaan mieleeni. Hyvä etten yöllä herännyt hikoillen painajaisesta, jossa kaikki maailman suklaat oli kielletty ja poistettu ja tuhottu. Niinpä seuraavana päivänä houkuttelin ystäväni ravintolaan kanssani. Siirsin silmäni suoraan jälkiruokaosastolle ja huomasin heti houkuttelevan lämpimän suklaaleivoksen vaniljajäätelöpallon kera. Oi oi! Sitä siis tilaamaan ja nopeasti!

Pöytään tuotaessa kuola valui poskella ja nappasin haarukan käteen. Mutta kohtalo ilmeisesti yritti viestittää minulle, että minun on syytä kuolla heti pois, sillä taas parin haarukallisen jälkeen näin suuria suolapähkinöitä leivoksen sisään piilotettuna. Onneksi yksikään niistä ei ollut vielä eksynyt suuhun asti. Kysyin dramaattisin elkein tarjoilijalta, mitä tämä pelleily on, sillä missään ei taaskaan ollut mainintaa pähkinästä – miten tämä on mahdollista? Tarjoilija tarkisti asian ja pahoitteli tilannetta kovasti, mutta jo toisena päivänä perättäin tällaisen traagisen pettymyksen kokeneena päätäni ei enää hevin käännetty. Olin tuohtunut. Ilmaista jälkiruokaa tarjottaessa kieltäydyin ensin monta kertaa, sillä listalla ei ollut enää mitään suklaista tekelettä, joka olisi voinut palauttaa hymyn kasvoilleni. Naisen jankattua tarpeeksi kauan suostuin kuitenkin nenääni nyrpistäen ottamaan pannacotta-annoksen. Pthyi, pitäkööt jälkiruokansa. Työnsin puolet annoksesta ystävälleni ja jäin murjottamaan.

Toissapäivänä testasin jäätelöketjun liikkeessä makua ”Rocky road”. Pistelin sen poskeeni miettimättä kummempia, mutta pähkinäähän siinäkin oli. Myöhemmin junamatkalla söin banaanisuklaapatukan, jossa siinäkin oli suuret määrät mantelia asiaa tarkemmin tutkittuani. Huokaisin syvään – en pettymyksestä, vaan siitä, etten enää oikein saanut kunnolla henkeä.

Luulisi pähkinän olevan niin tunnettu ja yleinen allergian aiheuttaja, että siitä muistettaisiin mainita. Mutta ilmeisesti ei, sitä vain luulee ravintolassa voivansa syödä makean leivoksen hyvillä mielin, mutta saattaakin joutua ambulanssin kyyditettäväksi. Siltikään en tiedä kumpi minua inhottaa enemmän, se, ettei pähkinästä mainittu ja sain allergiaoireita vai se, että täydellisen ihana suklaaleivos jäi pari kertaa puolitiehen. Miettikää nyt, syömätöntä suklaata. Kuinka surullista.

Minäkuva

Ystäväni pyysi minua tässä eräs päivä kuvailemaan itseään erästä projektia varten. Kai se on helpompi pyytää jotakuta toista tekemään tuollainen homma, sillä kuinka sitä pystyy itseään katsomaan raatorehellisetsi ja objektiivisesti peilistä? Jos sitä oikeasti puhdistaisi pölyt peilistä ja katsoisi itseään tarkkaan ja kriittisesti, voisi pelästyä.

Selkeämmin tämän efektin näkee jo siinä, kuinka ihmiset kauhistelevat itsestään otettuja valokuvia. Kun on täydessä touhussa syntymäpäivänään ja joku on salaa napannut räpsäisyn toiminnasta, katsoo jälkikäteen tuota kuvaa ihmetellen – tuoltako oikeasti näytän? Missä on kasvojeni luusto? Missä on hiusteni kiilto? Mikä tuo irvistys on? Nykyaikana muoti-ilmiöön nousseissa omakuvissa taas suipistellaan suuta ja lommotetaan poskia, hymyillään nätisti ja tuodaan vain parhaat puolet esiin. Aivan kuin luotaisiin uutta omakuvaa, ihanneminää ja jotakuta sellaista ihmistä, jota ei ehkä olekaan olemassa.

Maailma on niin kaksijakoinen paikka, että ihme jollei ihminen tunne itsekin jakautuvansa eri persooniin. On olemassa työniina, arkiniina, vapaa-aikaniina, yksinoloniina ja ystävien kesken tunnettu Nipe tai Ninja. On Instagramissa huvikseen otettuja kuvia jakava luonnonläheinen Niina, twitterissä hupaisia pikku juttuja kertova Niina tai facebookissa surkeiden sattumusten kruunaamaton kuningatar.

Joskus tuntuu siltä, ettei riitä sellaisenaan ollenkaan. Vähintään tuntuu siltä, että on olemassa kaksi Niinaa – se, jonka muut näkevät ja tuntevat ja se, joka itse luulen olevani. Toisinaan saan kuulla kavereiltani olevani esimerkiksi rohkea ihminen, mutta kun sitten seisoo sen mörön edessä (joka ilmestyi juuri siitä pimeästä komerosta, jota aina lapsena pelkäsi), tuntee olonsa melko pieneksi ja mitättömäksi. Missä on silloin se suuri ja uhmakas Niina, jonka ystäväni  minussa näkevät? Missä ovat muskelini, sillä kun itse katson käsivarsiani, näen vain löysiksi keitetyt spagetit?

Miten voi taistella elämässään eteenpäin, jos ei edes itse usko itseensä? Miten voisi olla eheä ja kokonainen ihminen, jos koostuu pienistä sirpaleista, sekalaisista palapelin paloista, joista ei muodostu järjellistä kokonaiskuvaa?

Entä miten voi pysäyttää tällaiset ajatuskierteet?

Ajatuksia menneestä

Joku sanoi minulle ensimmäisen suhteeni jälkeen, että olenkohan todellakaan päässyt niin yli siitä kuin itse luulen. Minä suutuin. Mustaksi muutuin. Ainakin hetkeksi, sillä en voinut käsittää miten joku voisi todeta minulle minusta jotain sellaista, jota minä itse en itsessäni nähnyt. Olin mielestäni vahva ja vankkumaton ja kävellyt pystypäin eteenpäin saamatta nenilleni sen suuremmin.

Myöhemmin katsellessani matkaani taaksepäin, täytyy myöntää, että ehkä siinä toisen lausumassa karussa lauseessa sittenkin piili totuuden siemen, Ehkä en ollutkaan säästynyt taisteluvammoitta. Kun nyt luen tiettynä aikana kirjoittamiani tekstejä, näyttäytyvät ne minulle puolihumoristisina juttuina, synkkänä vitsinä, jota olen kuitenkin täysin tosissani elänyt.

Miksi onkin niin vaikea nähdä tämän hetkiset tilanteet ja asiat niin selkeästi kuin ne myöhemmin näkee? Miksen silloin voinut myöntää itselleni, että olin liian aikaisin noussut sairasvuoteelta ja lähtenyt jo koittamaan maratonin juoksemista puolivointisena? Manasin kirjoituksessani sellaisia asioita, joita ei vielä olisi pitänyt edes joutua pohtimaan, jos olisin toiminut järkevämmin.

Ehkä oli hyvä, että se aikakausi elämästäni koki tylyn lopun. Jospa minäkin heräsin ja jouduin tosissani miettimään asioita, joita en ennen sitä tahtonut edes nähdä. Jouduin tarkastelemaan itseäni ja toteamaan – kyllä vain, kehoni on arpia täynnä – tarvitsen aikaa parantuakseni.

Mutta ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Onko ihminen koskaan täysin parantunut menneisyyden haamuistaan? Pelkäänpä että ei, mutta siinä kai piileekin jutun juju. On parannuttava vaikka on parantumaton, on uskallettava vaikka ei uskallakaan. Elämä on koettelemuksia täynnä.

S T O P

Olen aina tuntenut asioita paljon ja syvästi, mutta en silti sanoisi olevani niinkään stereotyyppisesti kaikista herkin tyyppi. Kun lapsena katsoin Leijonakuninkaan, en tirauttanut kyyneliä. Teini-iässä Jackin vajoaminen jäihin ei aiheuttanut minussa suurta surun tulvaa. Myöhemmällä iällä tosin molemmat elokuvat ovat saaneet minut itkemään valtoimenaan, mutta se ei nyt ole niinkään tärkeä seikka.

Joskus tunnen niin syvästi, että sydämeeni sattuu. En tiedä kuinka moni tunnistaa saman olon, kun tietää olevansa vaikka niin onnellinen, että äkkiä rintaan pistää ja hengittäminen tuntuu vähän vaikeammalta? Samalla tavalla jos on oikein surullinen, niin sydäntä puristaa ja ilma loppuu keuhkoista ja ne kyyneleet – niille ei tunnu olevan loppua.

Toisinaan turrutan itseäni. Kuka jaksaa tuntea kaikkea vahvasti koko ajan? Itse en ole niin vahva ihminen. Siksi joskus minun täytyy muistaa pysähtyä ja olla vain, katsella ikkunasta ulos ajattelematta mitään sen kummempaa. Olla vain, uppoutua siihen yhteen hetkeen, joka on käsillä, olla olematta ja olla samaan aikaan. Joskus saatan laittaa jonkun turhan sarjan pyörimään koneeltani ja tuijottaa sitä syksyisten iltojen pimetessä, vaikka oikeastaan en edes katso koko ohjelmaa. Myöhemmin en muista mitä siinä on tapahtunut, sillä tärkeintä on joskus saada keho ja mieli pysäytettyä.

Jossain vaiheessa unohdin tuon taidon, mutta nyt opettelen sitä uudelleen. Pysähtymistä. Olemista. Hetkestä nauttimista. Niin kliseistä kuin se onkin, niin se auttaa jaksamaan eteenpäin. Sydämen pistot ja hengen salpautumiset vievät niin paljon voimaa, ettei tällainen pieni tyttö muuten jaksa jatkaa matkaa.

Onnelle kivi nilkkaan ja laidan yli veden varaan

Elämässä on sekä ylä- että alamäkiä. Joskus saatan olla todella iloinen ja asteikolla ykkösestä kymmeneen tunnen olevani jossain sadan paikkeilla, hymy leveänä korvasta korvaan. Seuravana hetkenä voi kuitenkin olla, että olen valmis myymään maani, heittämään lusikkani kohti huoneen nurkkaa, repimään pelihousuni kappaleiksi ja samalla heittämään pyyhkeeni kehään. Aina tunnetilojen välillä ei edes tarvitse tapahtua mitään sen kummempaa, kun yhtäkkiä jokin mustaakin mustempi pilvi varjostaa mieleni ja tulevaisuus näyttää synkältä.

Toisinaan tuntuu siltä, että nuo hyvät hetket ovat liian ohikiitäviä. Ne tulevat ja menevät sellaista vauhtia, että ainut tunne, josta saa todella otteen ja joka todella tuntuu pysyvän matkassa, on synkkä ahdistus ja pelko asioista, jotka saattavat mennä päin prinkkalaa.

Miksi on niin paljon helpompi kiinnittyä niihin negatiivisiin tunteisiin? Ne syöpyvät johonkin harmaan massan pimeimpiin osiin, eikä niitä meinaa millään saada sieltä ulos, vaikka kuokkii aivojen maaperää käsipelillä tai pommittaa sitä henkisillä ydinaseilla.

Mietin aina itsekseni, että elämässä on paljon opittavia asioita. Ilmeisesti olen jotenkin pöljä, sillä listani tuntuu venähtävän vuosi vuodelta pidemmäksi, eikä suinkaan toisin päin kuten voisi kuvitella. Mitä vanhempi sitä viisaampi? Niin minä ainakin ennen luulin. Tässä on kuitenkin taas uuden opin paikka. Täytyisi osata säilyttää onnelliset muistot ja onnistumisen tunteet päällimmäisinä muistojen meressä, eikä antaa niiden vajota suoraan Mariaanien hautaan.

Ihmissuhteista ja rimakauhistelusta

Kuka etsii ketä ja kenelle kelpaa kuka vain.

Ajatus putkahti päähäni tässä vähän aikaa sitten, kun mietin taas syntyjä syviä. Jos on ollut pitkään sinkkuna, alkaa tälle yksin elävälle usein tulla kommenttia siitä, että rajat ovat jollain tavalla liian korkealla. Kuulemma rimaa pitäisi laskea ja palata maan tasalle harha-ajatuksista.

Ystävien mielestä tässä pisteessä ollessa kukaan ei enää kelpaa, aivan kuin sitä katsoisi jokaista ihmistä ja saman tien päättäisi, että ehei, enhän minä nyt tuollaiseen lähde. Sillähän on kirkkaanpunainen villapaita! Sehän käyttää xD-hymiötä! Kuka sellaista tosissaan käyttää? Sitäpaitsi se harrastaa ihan omituisia juttuja ja jotenkin tuntuu siltä, että se etsii eri asioita elämässä. Syitä löytyy tai niitä pistetään löytymään.

Toisaalta onko sekään oikein, että lähtee valuttamaan rajojaan alaspäin vain siksi, että toiset ihmiset kokevat ne liian korkeiksi. Jos itsestään ei jokin tunnu hyvältä, minkä takia sitä pitäisi sietää? Tai jos kohtaa jonkun ”ihan kivan”, mutta jonka kanssa tuntuu samalta kuin olisi oman veljensä kanssa, miksi siihen pitäisi tyytyä?

Eikö jokainen meistä ansaitse jotakin loistavaa, jotakin ihanaa ja sellaista, jossa tietää olevan jotakin erityistä heti alkumetreiltä lähtien? Eikö jokainen meistä ole onnellisuuden arvoinen, sen arvoinen, että kokee iloa pelkästään toisen seurassa olemisesta, vaikka ei vaihtaisi muutamaan minuuttiin sanaakaan? Minkä takia rajoja pitäisi asettaa yhtään sen matalammalle kuin mitä me ansaitsemme tai haluamme?

Itse olen pitkään miettinyt, että olen mieluummin yksin kuin hetkeäkään sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tunnu jollain tavalla oikealta. Ehkä sanat ”oikea” tai ”väärä” ovat hiukan kärjistettyjä termejä tässä yhteydessä, mutta muullakaan tavalla en osaa näitä ihmisiä kuvailla. Kyllä jokainen tuntee sen, mitä tuntee tai on tuntematta. Yksinkertaista, eikö vain?

Muuta mietittävää

Ensimmäistä kertaa pitkään pitkään pitkään aikaan unohdin blogini olemassaolon. Olo on hämmentynyt mutta iloinen.