Realisti, kyynikko ja pessimisti samassa paketissa

Olen melko kyyninen ihminen, ja moni ystävistäni onkin saanut kuulla yökkäilyäni hempeiden sosiaalisen median statusten ääressä tai kävellessämme kuhertelevan parin ohi. Jostain syystä tämä sama ideologia on pesiytynyt itseeni omiakin ihmissuhteita pohtiessa. En esimerkiksi pitkienkään pohdintojen jälkeen ymmärtään, miten voisin muuttaa jonkun kanssa yhteen muutaman kuukauden jälkeen. Millä todennäköisyydellä olet nähnyt ihmisen todellisen luonteen ja hyväksynyt hänet vikoineen päivineen puolessa vuodessa? Sitten sen ihmisen kanssa pitäisi jo asua yhdessä, katsoa sen naamaa joka aamu, kun heräät ja sama naama tuijottaa sinua taas kun käyt nukkumaan.

Pitäisikö minun kuitenkin myöntää, että asenteeni saattaa kuulostaa pelottavalta? Jos toinen on täysin mukana suhteessa ja minä jarruttelen koko ajan raahautuen väkipakolla perässä, se voi satuttaa. Asenteeni voi jopa tuhota muuten lupaavan suhteen alun. Heittäytyminen rakkauteen on aina pelottavaa, puhumattakaan siitä, jos toinen on suuriääninen kyynikko.

Pitäisikö minun parantaa tapani? Uskoa enemmän? Uskoa rakkauteen ja vaaleanpunaisiin unelmiin, joissa prinssi ja prinsessa saavat toisensa lintujen laulaessa onnellisen auringon alla?

Joulu, ihmisen armain aika

Joulu on jouluintoilijan parasta aikaa. Silloin voi vain olla ja hengittää rauhassa. Katsoa televisiota, istua perheen kanssa keittiönpöydän ääressä tuijottamassa toisten naamoja monta päivää putkeen, siemailla kahvia erityisen hitaasti ja keskustella asioista, joilla ei ole erityisen suurta merkitystä.

Oikein mielekästä joulua kaikille, jotka tämän erehtyivät lukemaan. Nauttikaa elämästänne ja joulusta ja tulevasta vuodesta!

Sisäinen kauneus

Mieleni tekee palata erääseen artikkeliin, josta kaverini vinkkasi vähän aikaa sitten. Tässä artikkelissa kerrotaan venäläisestä geisha-koulusta, mutta kaikista provosoivin taitaa olla jutun otsikko, joka julistaa vain typerysten olevan rumia.

Onko todella niin, että naisten täytyy omistaa koko elämänsä sille, että säilyttää kauneutensa tai että pyrkii siihen? Mihin hävisivät ne lohduttavat lausahdukset kauneudesta katsojan silmissä? Toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä ja sitäpaitsi sisäinen kauneus on se, joka merkitsee. Vai ovatko nämä vain valheita, joita toitotetaan naisille, jotta he eivät masentuisi täydellisesti ja samaan aikaan palvomme kuitenkin suurten yritysten luomia kauneusihanteita?

Itse olen antanut armoa itselleni pienissä asioissa. Aina ei tarvitse ehkä sittenkään kiduttaa itseään ja kärsiä kauneuden eteen. Minusta on esimerkiksi tietenkin kaunista, jos naisella on erityisen korkeat korot ja kauniit saapikkaat, mutta valitettava totuus on se, etten minä osaa kävellä niillä. Pysyn pystyssä noin parin tunnin ajan, jonka jälkeen jalkojani koskee niin valtavasti, että mieluummin ryömin baarin lattialla kuin koitan tanssia enää yhdenkään biisin ajan pystyssä. Siksi olen ostanut viime vuosina vain kauniita, matalia kenkiä. Miksi minun pitäisi yrittää olla jotain, mitä en ole? Jos joku ei pidä minusta sen takia, että minulla ei ole baari-iltana Jimmy Choot jalassa, vaan aivan tavalliset converset, ehkä hän ei ole sitten minua varten tarkoitettu ihminen.

Ihminen on mielestäni kauneimmillaan silloin, kun hänellä on hyvä olla omissa vaatteissaan ja omassa kehossaan. Miksi sitä pitäisi lähteä muuttamaan minkään geisha-koulun avulla johonkin toiseen muottiin? Itsevarmuus kumpuaa sisältä, ja se jos mikä todella on kaunista.

Yllätys

Joskus saan lukea ahdistavan henkilökohtaista tuskaa, sielun vuodatusta, kyyneliä ja raskasmielisiä aatoksia. Joskus saan lukea ällöttävän tahmeita rakkaudentunnustuksia, ilon karjuntaa ja onnen ylistystä. Mitä milloinkin, mutta sosiaalinen media tarjoaa minulle joka päivä jotain tiedon murusia tuntemistani ihmisistä.

Itse jaan vain pienen osan elämästäni julkisesti kaikille tovereilleni, sillä olen tottunut ajatusmalliin, jossa kaikkia omia asioitani ei ole tarve kuuluttaa koko maailmalle. Joskus pihtaan tietoja jopa omilta sukulaisiltani milloin mistäkin syystä, joskus en halua huolestuttaa heitä, toisinaan en halua kuulla typeristä valinnoistani pursuavia saarnoja.

Siksi en täysin hämmästynyt, kun kaverini kertoi millainen mielikuva hänellä on minusta. Kuulemma heilun ympäri kaupunkia ja juhlin ystävieni kanssa milloin minkäkin keksityn tekosyyn varjolla. Vaikka tämä ei olekaan valhetta eikä totuuden muuntelua, sisältyy elämääni paljon muutakin.

Vai sisältyykö? Sillä tämäkin teksti voi olla vain propagandaa, jota haluan teidän syövän tyytyväisenä ja uskovan minun olevan jotenkin kiinnostava ja erikoinen ihminen, josta ei näe kaikkea heti ensi silmäyksellä. Internetin aikakaudella on yhä enenevästä ja suuremmasta tietomäärästä huolimatta entistä vaikeampi tutustua ihmiseen perin pohjin. Yhdellä ihmisellä voi olla monenlaisia persoonia ja käyttäytymismalleja, joita vaihdellaan sivuston mukaan. Facebookissa ollaan rennon reteitä ja sosiaalisesti kyvykkäitä, blogissa maailman haavoittaneita taiteilijasieluja, Twitterissä taas vanhan kunnon vitsiniekkoja.

Joskus on mielenkiintoistakin kuulla ihmisten mielipiteitä teksteistäni ja jutuistani ja jos heidän mielikuvansa on väärä, on hauska korjata heidän luulonsa. On kuin saisi hypätä näyttämölle ja huudahtaa: ”Tadaa!”

Joskus kadotan itsenikin

Joskus aloitan kirjoittamaan mieltäni askarruttavasta aiheesta, mutta päädyn lopulta harhailemaan jonnekin sanaparien ja mielikuvien mahdottomaan maailmaan, josta en enää lopulta pääse irti. Sitten kun astun askeleen kauemmas ja katson tekstiäni objektiivisin silmin, silloin tällöin ne näyttävät tältä:

Elämä seögtij oes öj i len kauhea seoötjsötj. Milloin sheithlh?

Mepstjj ihmiskohtaloa jsigöthsl sel  epojej on mentävä setöj. Joskus kauan sitten ögtj sh onnellisuus espigh hg. Mihin se meni?

Loppujen lopuksi glxblt, blxglt. End of.

Virtaus vie mennessään

Muistan joskus istuneeni Vuoksen varrella mattolaiturilla. Istuin siinä minuutin, kymmenen minuuttia, puoli tuntia tai jopa pari tuntia. En muista tarkkaa aikaa, mutta sillä ei ollut merkitystä. Pyöräilin ympäri kaupunkia ja päädyin lopulta vain tuijottamaan joen virtausta niin pitkäksi aikaa, että nenäni oli jäätynyt punaiseksi ja nousin kangerrellen, kylmettyneenä ylös.

Mielikuva virran vieressä istumisesta olisi tietenkin ollut mukavampi lämpimänä kesäpäivänä, mutta merkitystä oli vain sillä, että minä pysähdyin. Pysähdyin ajattelemaan asioitani, todella pohtimaan niitä pieniä ongelmia, joita elämässäni sillä hetkellä oli. Siinä hiljaisuudessa ja ajatusten syvissä vesissä ei ollut mitään väliä, vaikka lenkkeilijät kävelivät ohitseni ja tuijottivat minua hämmentyneenä. Ei ollut väliä puhelimella ja sillä, kaipasiko kukaan minua, sillä sitä ei ollut edes mukana. Irtauduin tästä maailmasta hetkeksi ja sain hetken todellisen rauhan.

Tänään kävellessäni tuon paikan ohi, mietin pientä hiljentymisen hetkeäni vuosia takaperin. Ehkä ihmisten pitäisi pysähtyä useammin saadakseen tilaa ajatuksilleen. Joskus omat ongelmat saattavat mennä umpisolmuun, kun niitä koittaa setviä kaiken muun elämän ohessa. Mutta jos vain malttaisi seisahtua hetkeksi ja antaa ajatusten virrata, virrata kuin Vuoksi, niin vaikka pyörteet vierittävätkin vettä välillä minne sattuu, pääsevät ne lopulta kuitenkin soljumaan vapaasti eteenpäin. Rauhallisuuden vallitessa elämän umpisolmutkin on helpompi avata ja kaikki näyttää taas hiukan selkeämmältä.

Harmikseni on talvi, enkä todellakaan aio mennä istumaan tuolle mattolaiturille pakkasella. Ehkä voin kuitenkin tuijottaa vaikka ikkunasta ulos taivaalla lentäviä lintuja ja ehkä tarpeeksi kauan siniseen taivaankanteen tähyiltyäni saan mieleni avattua. Ehkä minusta tulee vielä oman elämäni Buddha, isomahainen valaistumisen lähettiläs.