Joulu on tuhottu

Tämä kirjoitus on omistettu äidilleni, joka tässä aivan viime päivinä on ilmeisesti kokenut valaistuksen, ja huomannut tyttärensä kirjoittavan blogia. Älä ota tätä liian vakavasti, joohan?

Rakastan perinteitä. Etenkin kaikkien juhlapyhien vuodesta toiseen toistuvat rutiinit ovat lähellä sydäntäni, sillä juuri ne luovat yleensä sen oikean tunnelman päivään, oli se sitten vappu tai uusivuosi.

Viime vuosina äitini on käynyt kapinoimaan näitä perheemme ikiaikaisia traditioita vastaan, ja tietenkin terrorin kohteeksi on joutunut lempijuhlani, joulu. Toissavuonna kävelin pahaa-aavistamattomana aatonaattona televisiota katsomaan, kun jokin mystinen pikkuseikka kiinnitti huomioni. Järkytys oli valtava, kun huomasin kuusen olevan jo koristeltu. Se on aina ollut minun ja pikkusiskoni tehtävä aattoaamuna herätä katsomaan Joulupukin kuumaa linjaa ja koristelemaan kuusta, niin siinä se nyt seisoi, mokoma muovirähjäke jo valmiiksi juhlakunnossa. Häpeäkseni tunnustan, että saatoin aiheuttaa pientä joulumielen laskua seuraavien minuuttien aikana.

Viime vuonna saimme tempauksesta viisastuneena koristella kuusen pikkusiskon kanssa. Äiti kantoi olohuoneeseen tuon pahvilaatikon, perinteikkään ja rähjäisen lootan täynnä kuusen koristeluun tarkoitettuja koristeita. Kannet avattuani huomasimme kuitenkin, että yli puolet vanhoista kunnon koristeista oli häipynyt. Minun ensimmäisellä koululuokalla tekemäni rusettikaan ei ollut enää kyllin arvokas koristamaan muovikuustamme. Joulu on rauhan aikaa, joten murisin seuraavien minuuttien aikana vain keskiverrosti, enkä toivottavasti aiheuttanut tällä kertaa liikaa mielialan laskua.

Miksi kerroin teille tämän? Tämä oli taustatietoa erään lauantain tapahtumiin. En ole nähnyt painajaisia moniin vuosiin, edellisen näin ehkä kaksi vuotta sitten, ja sitä ennen ties milloin. Yleensä uneksin vain seikkailuista ja mysteerisistä sekamelskoista. Olin kuitenkin ottamassa päiväunia tuona lauantaina, kun näin unta joulusta. Kappas vaan, äitini oli päättäny kutsua paikalle puolituntemattomia sukulaisiamme ja jouluruoaksikin saimme einesruokaa. Olin niin pettynyt unessa jouluun, että käyttäydyin kuin paraskin teini-ikäinen. Paiskoin tavaroita, huusin ja murjotin.

Heräsin siihen, että pyyhin kyyneleitä. Olin itkenyt tyynyn märäksi ja meikit pitkin poskiani. Olin pillittäny enemmän kuin vähän perinteiden rikkomisen takia. Nyt asia vaikuttaa vaan huvittavalta, ja kun olin hämmennykseltäni selviytynyt, nauroin jo itselleni. Ei se ole niin vakavaa.

Ei se haittaa

Ihmisten pitäisi kehua toisiaan useammin. Olemme mielestäni melko huonoja sekä antamaan että vastaanottamaan kehuja, mutta ehkä tällä tavalla näkee kauneuden hiukan omituisimmissakin lauseissa. Minulle on viimeisen vuoden aikanta jäänyt mieleen muutamakin hiukan erikoinen kohteliaisuus, jotka saavat myöhemmin aina hymyn huulilleni.

o Olin itkenyt varmasti kaksi päivää putkeen erään ihmisen menetystä, piehtaroinut sängyssä velloen surussani ja niistänyt nenääni tuhat kertaa. Kun sitten nousin sängyn pohjalta viimein ylös, sain kuulla sellaisella rakkaudella sanotut sanat, että vaikka tiesin niiden olevan valhetta, ne lämmittivät silti mieltäni: Olet aina todella kaunis.

o Eräs kaverini yritti kai määritellä minusta jotain. Hän horjui sanoissaan, mutta lopputuloksena ilmoille lennähti jonkinlainen kehunomainen lausahdus: Niina, et ole mikään Miss Suomi ja mie tiedän paljon kauniimpiakin tyttöjä, mutta jokin siussa vain on.

o Vietimme kesällä syntymäpäiviäni. Jos olette lukeneet blogiani pidempään, tiedättekin niistä jotakin. Ne alkoivat ajoissa päivällä ja loppuivat vasta seuraavan päivän aamunsarastukseen, kun enää kaksi taistelijaa olivat hereillä, minä ja eräs ystävistäni. Minua naurattaa aina kun mietin keskusteluamme, sillä siinä on jonkinlaisella tahattomalla lämmöllä lausuttu kohteliaisuus, joka ei itse asiassa kohteliaisuutta ole koskaan nähnytkään. Silti se muistuu aina mieleeni puhuttaessa tästä aiheesta:
Minä: Voi hitto, anteeksi kauheasti, mutta nyt olen varmasti tosi ryypätyn näköinen nainen.
Ystäväni: Ei se haittaa.

Ehkä tosiaan on hyvä, ettei liian suoria kohteliaisuuksia jaeta joka päivä, niin tällaiset hullunkuriset tilanteet jäävät paremmin mieleen.

Niin mitä?

Vapaus – mikä omituinen ajatus.

Vapaus – mikä omituinen tunne.

Vapaus – mikä omituinen tilanne.

Vapaus – mitä sillä pitäisi tehdä?

Arkimasennus

Kukaan ei koskaan kertonut minulle loman jälkeisestä masennuksesta. Vai enkö vain koskaan ennen ole kokenut sitä? Eikö lomani muka koskaan ennen ole olleet yhtä hauskoja ja rentouttavia kuin nyt?

Olin ystäväni kanssa matkalla viikon verran. Nyt mietittynä voin turvallisesti sanoa, että se oli todellinen irtiotto arjesta, en miettiny oikeastaan mitään normaaliin elämääni kuuluvia asioita, ja se varmasti näkyi myös käytöksessäni. Olin avoimempi ihminen ja tein hullunkurisia asioita, sellaisia, joita ei tavallisesti omassa arjessaan viitsisi tehdä, koska välittää liikaa siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat. Nyt kävelimme hotellihuoneestamme respaan pelkät bikinit ja pyyhkeet päällä, vaikka viereiset tytöt kuistuttelivat asustuksestamme ihmetellen. Juttelin innokkaasti erilaisten ihmisten kanssa, vaikka yleensä olen varautunut tietynlaisten ihmistyyppien läheisyydessä.

Mikään ei estänyt minua. Kukaan ei tiennyt kuka olen, mitä teen ja miksi sen teen, kukaan ei tule jälkikäteen minua arvostelemaan ihoni valkoisuudesta, vaan hohdin rannalla ylpeänä kalkkilaivan kapteeniudessani. Nyt arjen alkaessa tunnen vanhojen kahleiden valtaavan kehoni, ja joudun taas raahaamaan huolia mukanani kuin sitä kuuluisaa palloa nilkassa.

Itse asiassa, toisen kerran mietittyäni, tästä loman päättymisestä johtuvasta masennuksesta on sittenkin varoitettu minua joskus. Ennen en vain ole kuunnellut niitä varoituksia, tai ainakaan uskonut niitä. Voinko hypätä lentokoneeseen ja pistää nokan takaisin kohti etelää?

Ajatustenlukija

Olemme ilmeisesti viettäneet siskoni kanssa aivan liikaa aikaa yhdessä. Vielä tässä vaiheessa voi turvallisesti sanoa, että suurimman osan elämästämme olemme asuneet saman katon alla, jolloin vitsimme ovat kehkeytyneet vielä sisäpiirivitsejäkin omituisemmiksi. Jos kuulisitte meidän jutut kadulla kävellessämme, vannon että luulisitte meitä hulluiksi.

Tässä jokin aika sitten sisareni oli luonani käymässä, jolloin koimme pari hyvin pelottavaa hetkeä. Aivan kuin olisimme osanneet lukea toistemme ajatuksia, sillä niin hyvin kommenttimme kävivät yksiin toisen mietteiden kanssa.

Tilanne nro 1: Katsoimme elokuvaa, ja minä olin samaan aikaan tietokoneen ääressä. Satuin juuri vilkaisemaan facebookin seinääni, jolle pari ystävääni oli kirjoittanut viestejä. Ajattelin itsekseni, kuinka kivaa on, että on ystäviä. Meinasin sanoa sen ääneenkin, mutta päätin jättää lauseen kesken hihkaistuani äkkiarvaamatta ”jee”. Heti tämän perään siskoni sanoi kai jonkin asian innoittamana: ”She has friends.” Eli täydellisesti ajatuksiani vastaava lause, mutta englanniksi käännettynä.

Tilanne nro 2: Kävelimme kahden keski-ikäisen miehen ohi kaupassa, jolloin siskoni alkoi hakkaamaan käsivarttani innoissaan ja hämmästyksissään. Hätistin hänen kätensä pois ja tokaisin: ”Joo joo, se oli Boromir.” Tämä aiheutti taas naurukohtauksen, sillä se oli juurikin sama asia, jonka siskoni meinasi minulle sanoa. Kaupassa vastaan kävellyt mies oli aivan kuin Sean Bean roolihahmossaan. Sitten tätä miestä piti tietenkin kyylätä kauempaa varmistuaksemme havainnostamme – kyllä, se on Boromir.

Mikä sen mahtavampaa kuin sisko, joka on yhtä hullu kuin itsekin olen.

Muutenhan olisin kertonut tämän teille Twitterissä, mutta tila ei riittänyt

If you love two people at the same time, choose the second one. Because if you really loved the first one, then you wouldn’t have fallen for the second. -Johnny Depp

Voi Johnny, minun toinen rakkauteni. Onko kellään herrasmiehen puhelinnumeroa, anyone?

Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti

Jos ei nyt aivan jokainen, niin varmasti todella moni meistä haaveilee koko elämän kestävästä suhteesta ja rakkaudesta, jolle ei näy loppua. Minä ainakin haaveilen siitä. Mutta jääkö asia vain haaveeksi, sillä kun aloin miettimään asiaa, se alkoi näyttää yhä vain absurdimmalta asialta.

Eliniän kestävä suhde tuntuu vaativan ihmiseltä mahdottomia. Maailmassa on miltei seitsemän miljardia ihmistä, mutta silti suhteelta vaaditaan täydellistä sitoutumista vain yhteen. Kun vierelläsi seisoo tuo yksi ainutkertainen olento, sinun täytyy jollain tasolla tulla sokeaksi kaikille niille muille miljoonille ja taas miljoonille ihmisille. Sinun tulee uskoa koko loppuelämäsi ajan, että sinun kumppanisi on kaikista viehättävin, hauskin ja omalaatuisin, ja jotenkin sinun tulee uskotella itsellesi, ettei kukaan muu voisi olla yhtä hyvä.

Mutta sitten tulee kriisejä, ja miten sitä silloin voi vakuuttaa itselleen, että on tehnyt parhaan mahdollisen päätöksen? Joskus alkaa se pieni vaihe, kun jokainen päivä tuntuu olevan täynnä riitoja ja loukkaantumisia, eikä onnesta ole tietoakaan. Miten silloin pitäisi pystyä uskomaan tulevaisuuteen, jos ei pysty näkemään edes yhtä onnellista hetkeä mielessään lähiajoilta? Kuinka helppoa olisi vain kapsahtaa uuden ihmisen kaulaan ja hukuttautua rakastumisen tunteen aiheuttamiin hormoneihin? Kuinka helppoa olisi vain valita aidasta matalin kohta ja juosta pois?

Sen lisäksi, että pitkä suhde vaatii uskomatonta sitoutumista, se vaatii myös raastavia määriä itsekuria. Jos haluat säilyttää saman kumppanin koko elämäsi ajan, sinun täytyy ehkä suhtautua erilaisiin tilanteisiin uudella tavalla. Jos on yksin ollessaan voinut huutaa ja kiroilla ja raivota miten haluaa, kumppani ei kestä loputtomiin syyttäviä sanoja ja haukkuja. On niin helppo yrittää vierittää syy epäonnistumisista aina toisen niskoille, mutta yhtäkkiä pitäisi olla niin vahva ihminen, jotta pystyisi näkemään itsensä syyllisenä. Teräväkieliset ihmiset joutuvat kamppailemaan jokaisen riidan kohdalla, etteivät satuttaisi toista pahoilla sanoillaan.

Mitä sitten jos riidat päättyvätkin huonosti, tai jos sitoutuminen unohtuu yhden baari-illan ajaksi? Ikuiseen rakkauteen tarvitsee myös uskomattoman voiman antaa anteeksi, ja tarkoitan nyt sellaista voimaa, että voi antaa vilpittömästi anteeksi ja samalla unohtaa asian lopullisesti. Jos ei koskaan pysty kunnolla unohtamaan menneitä tapahtumia, huomaa loppujen lopuksi pöydän täyttyvän niin monista muka-anteeksiannetuista aiheista, että jos päättää jälleen aloittaa puhtaalta alustalta, pystyykin enää vain raivaamaan yhden pienen nurkan pöydänkulmasta vapaaksi. Eikä kokonaista suhdetta saa kasattua niin pieneen tilaan.

Lisäksi viimeisenä murheena tulee tasaisen tylsä, turruttava arki. Jossain vaiheessa elämää meidän jokaisen on vain myönnettävä itsellemme, että meidän täytyy käydä töissä, käydä kaupassa, syödä jotain, pestä hampaat ja mennä nukkumaan. Ja sitten jos vieressä on vielä toinen ihminen, tämä kaikki täytyy jaksaa käydä saman ihmisen kanssa läpi päivästä toiseen. Toisen naama on siinä joka aamu herätessä ja joka ilta käydessä nukkumaan, ja siitä pitäisi repiä iloa irti mahdollisesti jopa viisikymmentä vuotta.

Sitoutuminen, toisen kunnioittaminen, täydellinen anteeksianto, unohtamisen kyky… Alkaa kuulostaa siltä, että ainoastaan jonkinlainen superihminen pystyy löytämään itselleen sen yhden ja ainoan kumppanin koko elämäkseen. Tai jos ei ihan vielä ole tuollainen täydellinen ihminen, sellainen pitäisi oppia olemaan. Mutta miten se kuulostaa niin vaikealta tehtävältä? Kaikki ne mahdottomalta kuulostavat luonteenpiirteet pitäisi sisäistää tähän epätäydelliseen pääkoppaan, jonka omistan. Alan epäillä, ettei edes äiti Teresa olisi voinut elää avioliitossa kuolemaansa saakka.

Mutta lopulta kuitenkin, emmekö tarvitse aluksi vain yhden taidon etsiessämme ikuista rakkautta? Eikö elämänpituinen rakkaustarina vaadi jonkinlaista hulluutta ja heittäytymistä? Juuri sellaisia ominaisuuksia, jotta ei jää murehtimaan kaikkea sitä, mikä voisi tuhota suhteen. Liika murehtiminen ei johda mihinkään hyvään, ja jos joka aamu heräisi peläten, että se saattaisi olla suhteen viimeinen päivä, se varmasti olisikin sitä.

Heittäytymistä tarvitaan myös siihen, että löytää sen ihmisen, jonka kanssa voisi elää. Kuinka moni sielunkumppani menetetään vain sen takia, että olemme liian varovaisia?Pelkäämme satuttavamme itsemme, jolloin asiat mutkistuvat niin paljon, ettei niistä loppujen lopuksi saa enää mitään selvää.

Heittäytyminen. Kuinka pelottavalta se kuulostaakaan.

Yksinolo

En ole koskaan pitänyt yksin olemisesta. Siskoni on siinä suhteessa täydellinen peilikuvani, hän saattaa viettää aikaa kotona monta päivää putkeen yksin, ilman minkäänlaisia sisäistä sirpaloitumista. Ehkä minulle unohdettiin antaa yksin pärjäämisen geenit ja ne kaikki kaadettiin sitten kolme vuotta myöhemmin siihen pataan, josta siskoni muodostui. Tiedä häntä, mutta joskus kadehdin tuota ominaisuutta.

Voin lukea kirjaa puoli tuntia, jonka jälkeen hermostun ja nousen ylös hakeakseni jotain sosiaalisia kontakteja. Voin istua koneella monta tuntia, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että pystyn juttelemaan ystävieni kanssa samaan aikaan. Pelkkä yksinäinen ruudun tuijottaminen ja pelien pelaaminen ei innosta. Kulutan joskus aikaani kaupoilla pyörien yksin, mutta siltikin istuisin mieluummin jonkun kanssa kahvilassa juoruten asioista maan ja taivaan väliltä.

Siksi ystävät ovat minulle todella tärkeitä, samoin perheeni. Itse asiassa vaalin jokaista mukavaa tuttavuutta, joka minulla on. En ehkä aina jaksa soitella tai laittaa viestiä, tai saati sitten uskalla kysyä melko uutta tuttua jonnekin ulos kanssani, mutta he kaikki ovat omituisen tärkeitä minulle. Kaipaan sosiaalisuutta ja kaipaan ihmisiä ympärilleni.

Viime päivät ovat olleet yhtä tuskaista kidutusta minulle. Eikä vähiten sen takia, että jokaisen liikkeen jälkeen kiroilen ääneen selästäni purkautuvia kipuaaltoja. Eniten kuitenkin on sattunut henkinen mureneminen, se tunne kun seinät kaatuvat päälle, ja pystyy vain tekemään pieniä lenkkejä ympäri asuntoa ja katsomaan televisiota lämmin kauratyyny selän alla. Jos ei tämä sairasloma kohta lopu – niin se saa varmaan jatkua.

Pitäisiköhän muuttaa kommuuniin?

Vanha ystävä

On eräs ystävyys, jota en ole huoltanut moniin vuosiin. Emme ole tavanneet vuosikausiin, en ole kertonut huoliani hänelle pitkiin aikoihin enkä ole pitänyt häntä lähelläni ikuisuuksiin. Nyt minua pelottaa palata hänen luokseen. Tunnistaisiko hän minut vielä? Olisiko minun helppo vuodattaa sydämeni salat taas tutulla tavalla?

Päiväkirjani on lojunut vaatekomeron perukoilla ainakin niin kauan, kun olen asunut yksin. Niiden kirjoittaja olin minä, joskus kauan sitten, silloin kun vielä elelin pumpulissa ja pilvilinnoissa. Silloin kun vielä kuvittelin maailman olevan itse asiassa ihan mukava paikka, ja että jokaiselle annetaan vastoinkäymisiä vain niin paljon, kuin tämä yksilö jaksaa kantaa. Minusta tuntuu, että jos nyt kaivaisin kirjan esille ja aloittaisin kirjoittamaan, tulisi minun esitellä itseni uudelleen. En ole enää sama nuori Niina kuin joskus, nyt olen inhorealistiksi muuttunut aikuisuuteen pyrkivä ihminen, joka yrittää pysyä positiivisena ja oikealla polulla.

Minusta tuntuu myös omituiselta, että pitäisin kaikista syvimpiä salaisuuksiani jossain löydettävissä. Vaikka asun yksin, enkä päästä vieraitani penkomaan liian yksityisiä laatikoitani, enkä varmasti pitäisi päiväkirjaa avoinna pöydälläni, silti tuntisin itseni jotenkin haavoittuvaksi. Koskaan ei voi sanoa ei ikinä, joten miten voisin luottaa siihen, että kukaan ei ikinä pääsisi käsiksi niihin sanoihin, joita raapustaisin iltaisin lukulamppuni valossa. Sydänverellä tuottamani sanat kuuluvat vain minulle.

Toisaalta minusta on hauska lukea kirjoja myöhemmin, koska kukaan ei voi muistaa kaikkea edes omasta elämästään. Monet kerrat olen avannut vanhat päiväkirjani ja miettinyt kauhulla, että olenko todella tehnyt noin, tai yritinkö tosissaan iskeä koulun kuumimman miehen heittämällä paperini pitkin käytävää kuin elokuvissa. Kerran myös pystyin käyttämään päiväkirjaani aihetodisteena perheen välisessä kiistassa, kun väittelimme siitä, vietimmekö kesän 2001 joka viikonlopun mökillä vai emme. Päiväkirjaa selaamalla päädyin siihen tulokseen, että jokainen viikon kohokohta, yhtä lukuunottamatta, oli vietetty tylsistyneenä mökkeillen.

Kaiken pohdinnan jälkeen minua jotenkin houkuttelee avata vanhan tuttuni sivut ja aloittaa jälleen: Hei, et varmasti tunne minua enää, mutta olen vanha ystäväsi, Niina. Viime vuosina on tapahtunut paljon, annas kun tiivistän sinulle tärkeimmät…

Omahyväinen pelko

Ihminen kokee elämänsä varrella monia kriisejä. Talous heittelee tai elämä tyrkkii väärään suuntaan, polut risteävät vääränlaisten ihmisten kanssa tai polku itsessään näyttää johtavan kohti epämiellyttävää tulosta. Uskallan kuitenkin väittää, että pahimmat kriisit ihminen käy itsensä kanssa. Silloin, kun täytyy taistella omaa itseään vastaan tai ymmärtää jotain pahoja piirteitä itsestään. Kuka muka olisi valmis myöntämään suorilta käsin olevansa itsekäs? Kuka voi hyväksyä ilman tunnontuskeenia, että on satuttanut toisia?

Minua on viime aikoina vainonnut eräs pelottava ajatus. Se koskee minua itseäni, persoonaani, sitä ihmistä, joka minusta on vuosien varrella kasvanut. En tiedä miten käsittelisin tuon pelon, sillä en voi mitenkään laittaa asiaa oikeanlaisiin kehyksiin. En ole löytänyt vielä keinoa katsoa itseäni ulkopuolisen tavoin ja todeta, että huoleen ei ole syytä. Tai että siihen on syytä, ja minun pitäisi löytää ratkaisu tilanteeseen.

Sanon usein luokkani pojille puoliksi vitsillä, että he voivat lähettää minulle läksyksi saadut tehtävät, koska olen niin mukava. Tottakai he voivat auttaa minua keksimään oikean tilin tiliristikon nimeksi, koska olen niin mukava. Tästä on kehkeytynyt jonkinlainen sisäpiirivitsi luokallamme: ”Niina, koska sinä olet niin mukava, niin tottakai.”

Kuitenkin tässä eräs päivä mietin, että mitä jos en olekaan mukava? Mitä jos olenkin vain hurmaava? Näillä kahdella sanalla on mielestäni pelottava eroavaisuus, koska hurmaavuus kuluu pois ajan mittaan. Jos en olekaan mukava luonne ja kiva ihminen, niin mitä minulle jää jäljelle silloin, kun olen kurttuinen kuusikymppinen ja ystävä toisensa jälkeen kuolee pois?

Hurmaavuus on piirre, jonka voi menettää liiankin helposti. Hurmaavuuteen kyllästyy. Hurmauksen voima ei ole niin pitkäkestoinen, kuin mukavan ihmisen luoma toveruus.

Jos olen vain hurmaava, jäänkö joskus vielä yksin?