Hiukan höperö mutta oikein mukava tyttö

Minut tunnetaan kaveriporukassani varmasti monista typeristä asioista, mutta yksi niistä on ehkä omituisten juhlien pitäminen. Olen juhlistanut sitä, että olin sillä hetkellä elänyt maan päällä tasan 9 000 päivää; sitä, että päätin tehdä boolin tai sitä, kun pidin kalenterissa mainittiin olevan Groundhog day. Muut juhlat ovat olleet vaihtelevalla uhrimäärällä tai onnistumisprosentilla pidettyjä: synttärijuhlat rannalla paviljongin ja grillin kera, kuusitoista ihmistä luokan kokoontumisessa pienessä yksiössäni tai valitettavasti vain suunnitelmaksi jääneet banaanibileet, joissa osallistujien olisi kuulunut pukeutua – noh, tietenkin – banaaneiksi.

Tänä lauantaina nuo omituisenkirjavat juhlat saavat jatkoa, kun järjestän Movemberin hautajaiset. Sopivasti lauantaina on kuun viimeinen päivä, jolloin loppuu miesten viiksien kasvatus tältä vuodelta. Sen kunniaksi jokainen vieras laittakoon henkselit sojoon ja viikset ojoon, jopa naiset.

Niinpä vitsailin ystävälleni, että nyt varmasti miehet villiintyvät ulkonäöstäni, joudun varmasti viiksekkäänä henkselien paukuttelijana jo hätistelemään innokkaimpia ihailijoita ympäriltäni. Ystäväni nauroi makeasti ja totesi, että miehet luultavasti katsovat minua vain kaukaa hämmästellen. Toisaalta, ehkä minä tarvitsenkin jonkun, joka ei pidä jokaista hullunhauskaa ideaani pelkästään hulluna – ainoastaan hauskana.

Ajatuksia paremmasta herra/rouva oikeasta

Hyvät naiset ja herrat, palaan jälleen ihmissuhteiden tai oikeastaan parisuhteiden  pariin. Pystyn melkein kuulemaan, kuinka eräs toverini huokaisee syvään lukiessaan ensimmäisen lauseen ja luultavasti herra lopettaakin lukemisensa tasan tarkkaan tähän.

Kuitenkin, tässä eräs ilta kävellessäni kaupungilta takaisin kotiin törmäsin kaveriini, jonka kanssa vaihdoimme sanasen aiheesta jos toisestakin. En tiedä jäikö hänelle mieleen, että sivusimme parisuhteitakin, mutta itse jäin pohtimaan erästä lausetta pidemmäksi aikaa sen jälkeen. Tämä parisuhteessa elävä kaverini nimittäin tokaisi minulle, ettei hän ainakaan kuvittele löytävänsä tuolla kaupungilla pyöriessään ketään parempaa, koska hänellä on jo oma paras miekkosensa.

Ellei nyt puhuta mistään ääriesimerkeistä, perheväkivallan runnomista naisista ja muista kauhukuvista,  siinä piilee mielestäni yksi vaarallisimmista ajatuksista parisuhteissa – tuo paremman löytäminen. Jos oma kumppani alkaa riidan tuoksinnassa suututtaa tai ajan saatossa tympiä, yhtäkkiä jostakin pulpahtaa ihmisen päähän ajatus, että tuolla jossain olisi jotakin parempaa. Kun kerran tuo ajatus sitten on kunnolla pesiytynyt mieleen, siitä on vaikea päästä eroon. Tuo mystinen kultapoju, mies valkoisen ratsunsa selässä, kummittelee aivojen takalohkossa sen jälkeen takuuvarmasti joka kerta, kun omassa suhteessa ollaan menossa pienintäkin alamäkeä.

Ajatus on vaarallinen juuri sen takia, että siitä on vaikea päästä eroon. Ihminen tuppaa haaveilemaan milloin mistäkin, joten mikäpä olisikaan sen mukavampi haaveilun kohde kuin paremman puoliskon tilalle ilmestyvä hiukan vielä parempi puolikas. Hän, joka ei koskaan suuttuisi lattialle jääneistä sukista. Hän, joka muistaisi jokaisen merkkipäivän romanttisin elein. Hän, joka nauraisi typerimmällekin vitsille ja hän, joka ei koskaan mäkättäisi. Hän, joka katsoisi hyvällä tyttöjen rällästysiltoja kaupungilla, kun kotiin palattaisi vasta aamuhämärässä. Hän, täydellinen, sopuisa, mahtava, paras kaikessa. Kuinka elämä olisikaan ihanaa hänen kanssaan.

Ajatus on kuitenkin vaarallisuutensa lisäksi myös idioottimainen. Maailmassa on miljoonia ja miljoonia ihmisiä, joista jokainen on kuitenkin aina omanlaisensa yksilö. Varmasti toisilla on enemmän yhteisiä piirteitä kuin toisilla, mutta yhden ihmisen löytäminen, joka olisi täydellinen jokaiselta kantilta katsottuna juuri sinulle, on kuin etsisi neulaa… ei, ei heinäsuovasta, vaan ehkä neulaa Mariaanien haudan pohjasta. Se on täysin mahdoton tehtävä. En usko, että ihminen voisi löytää parisuhteen, jossa ei tarvitsisi tehdä töitä onnen eteen ja jossa kummankin ei tarvitsisi tehdä kompromisseja ja koittaa oppia ottamaan toisenkin tarpeet ja kiinnostuksen kohteet huomioon.

Aina, kun riitelee oman puolisonsa kanssa, ei tarvitsisi siis miettiä, että jossain voisi olla jotakin parempaa. Voisi lohduttautua ajatuksella, että vaikka puoliso vaihtuisikin, riidat tulevat säilymään. Toisen ihmisen kanssa loppuelämänsä eläminen ei ole koskaan mitään ruusuilla tanssimista, joten miksi edes haaveilla jostain niin epärealistisesta asiasta? Etenkään kun tuollaiset haaveet saattavat vahingoittaa nykyistä parisuhdetta. Tiedän monia, jotka ovat vaihtaneet kelkkaa tuon kuvitelman perässä, että joku muu olisi parempi. Sen jälkeen saa kuulla myös tarinoita siitä, kuinka kaduttaa ja oi jos vain kelloa voisi taaksepäin kääntää. Mutta eihän sitä enää siinä vaiheessa voi.

Koska mitään parempaa ei tuolla jossain maagisesti ole, niin jos tällaiset ajatukset alkavat vallata päästä liikaa tilaa, ehkä tulisi miettiä näin: Miksi vaihtaa yksi hyvä toiseen hyvään? Jokaisen suhteen eteen on tehtävä töitä, ja varmasti rakkauden ja yhteisen puurtamisen tuloksena miltei jokainen suhde voi toimia, joten miksi vaihtaa projekti kesken kaiken toiseen projektiin? Hyvä on, tuo kuulosti jo todella karulta, mutta miksei ajattelisi niin? Miksei ihminen voisi kerrankin vain olla tyytyväinen siihen, mitä hänellä on?

Mystisiä sanakiemuroita

Joskus lyön päätäni seinään. Joskus kävelen avoimien ovien ohi niin monta kertaa, että myöhemmin hävettää, etten edes tajunnut niiden olleen auki. Toisinaan haluaisin kävelläkin tuosta oviaukosta, mutta lyön varpaani kynnykseen ja käännyn takaisin. Toisinaan mahdollisuuksista kiinni tarttuminen on niin kovin vaikeaa. Hapuilen kädelläni ovenkahvaa, aivan kuin joku olisi sammuttanut valot ja jättänyt minut haparoimaan säkkipimeään huoneeseen, josta en löydä ulospääsyä.

Pitkään pimeässä oltuani olen kuitenkin huomannut, että silmäni ovat tottuneet ja ennen niin pimeä paikka näyttää enää vain hiukan hämärältä. Erotan jo ääriviivat ja pystyn toimimaan törmäämättä jokaiseen eteeni tulevaan esteeseen. Pimeässä elettyäni itse asiassa taidan pelätä ovea ja sen avaamista. Toisella puolella on niin kirkasta, minähän sokaistuisin.

Säde vastas peikkokulta, pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa. Mutta mitä jos pimeydestä on tullut se ystävä sekä samalla se vihollinen, joka sekä suojelee minua että eristää minut uudelta. Pelottaa kohdata valo. Pelottaa avata ovi, vaikka se on raollaan. Niinpä lyön päätäni seinään, kun en osaa päättää mitä tehdä, ja vaikka ajatukseni huutavat lujaa toista, huomaan kääntyväni ovesta kauemmas ja jättäväni tekemättä juuri ne ratkaisevat liikkeet, joilla sen saisi avattua kokonaan.

Etsintäkuulutusta laatimassa

Joskus teen asioita ajattelematta niitä ensin. Joskus puhun paljon ennen kuin olen ehtinyt ajatella ensimmäisenkään lauseen rakennetta sen enempää. Vaikka analysoinkin asioita kyllästymiseen asti ja joskus jopa pidän vain asioiden ajattelemisesta, erilaisista pohdinnoista ja filosofisista aatoksista, on aivoni silti joskus offline-tilassa.

Toisinaan toivoisin itseltäni hiukan johdonmukaisuutta. Onko aivojen pakko olla joko ylikuumentuneessa tilassa tai sitten kokonaan pois päältä? Missä on kultainen keskitie? Missä on todellinen viisaus ja arjen tilanteissa tarvittava maalaisjärki?

Helppo vihan kohde

Poikkean hiukan yleisistä kaavoistani kirjoittaakseni taas mielipiteitäni. Tänään sellaisen kirvoitti Cheekin julkaisema tieto Olympiastadionin keikastaan.

Oikeastaan pääni ei alkanut tuottaa minkäänlaisia ajatuksia itse kyseistä uutista lukiessani, mutta kun satuin – ehkä omaa typeryyttäni – vilkaisemaan kyseisen uutisen alle kertyneitä kommentteja ihmisiltä, niin huomasin pian katselevani tietokoneen ruutua epäuskon vallassa toinen kulmakarva koholla. Teki mieli kysyä joka toiselta kommentoijalta, onko tämä tosissaan tai liikkuuko hänen päässään mitään.

Itse en juurikaan perusta kyseisen artistin musiikista. En siis ole suuri fani, mutta ei minulla ole mitään häntä vastaankaan. Jäin kuitenkin ihmettelemään ihmisten negatiivisuutta. Se, että joku järjestää suuren luokan keikan Suomessa ja pitää asiasta tiedotustilaisuuden, oli yhtäkkiä virhe numero ykkönen koko maailmassa. Se oli ärsyttävää kehuskelua, selvä merkki Jaren päässä lilluvasta keltaisesta nesteestä, itseään täynnä olemisesta tai oman naamansa joka paikkaan tunkemisesta. Myös miehen musiikkia kritisoitiin erittäin pahasti, vaikka hei, eikös meille jokaiselle opetettu jossain vaiheessa, että mielipideasioista ei voi kiistellä?

Ovatkohan nuo negatiivissävytteisten kommenttien kirjoittajat koskaan oikeastaan miettineet, että mitä on olla suomalaisessa viihdebisneksessä mukana? Sehän on vain työ muiden joukossa, joka edellyttää tiettyjä asioita, joihin kuuluvat juuri itseensä uskominen ja itsensä markkinointi. Lehdistötilaisuuden pitämistä ihmeteltiin kovasti, mutta miten Suomen kokoisessa maassa pitäisi saada stadion täyteen ihmisiä, ellei sen kokoisesta keikasta koita tehdä isoa numeroa? Lisäksi jos olen oikein ymmärtänyt, myös muualla maailmassa suurista keikoista tai kiertueista pidetään lehdistötilaisuuksia, joten miksi niin ei saisi tehdä myös Suomessa?

Se, että Cheek on joka paikassa, tv-sarjoissa, mainoksissa ja lehdissä, on sitä itsensä markkinointia, jota artistin täytyy tehdä selvitäkseen, saadakseen tarpeeksi rahaa, jotta voisi tehdä unelmiensa työtä. Jos ei kiinnosta katsoa televisiosta Jaren naamaa, niin voi vaihtaa kanavaa. Niin helppoa ja yksinkertaista. Jos miehen musiikki ei kiinnosta, miksi sitä on kuunneltava (hyvä on, kun istun lempipubissani ja rockibiisien tilalla joka toinen kappale on tämän kyseisen äijän laulantaa, niin siinä vaiheessa itsekin olen avannut suuni valittaakseni aiheesta, mutta sekään ei ole Jaren vika, vaan lähinnä pubin työntekijän laatiman soittolistan)?

Lisäksi artistilla on oltava valtava itseluottamus, usko itseensä, kuten jo ohimennen mainitsin. Joku tulkitsee sen samantien sellaiseksi piirteeksi, että ihminen olisi itserakas, täynnä itseään. En tunne Jarea henkilökohtaisesti, joten en voi sanoa millään varmuudella, onko tämä totta vai ei, mutta tottakai jokaisen artistin tulee rakastaa itseään ja luottaa omaan tekemiseensä. Onko Suomen kansa sitten yleisesti ottaen niin nöyrää ja hiljaista, että kun yksi meistä nousee seisomaan, hän on selkeästi pelkkä mulkvisti?

Artistina olo tämän kokoisessa maassa ei varmasti ole helppoa. Se vaatii mielettömät määrät työtä, verta ja hikeä, mutta mitä siitä saa palkaksi? Paljon hyvää, paljon loistavia kokemuksia, mahtavan tunteen keikan päätteeksi – varmasti. Jollain lailla minusta on kuitenkin väärin, että ollakseen julkisuuden henkilö ja tehdäkseen mitä tahansa hiukankaan julkista työtä (artistit, bloggaajat, suunnittelijat, poliitikot), on oltava valmis hyväksymään se tosiseikka, että sinua tullaan vihaamaan. Sinua tullaan mollaamaan julkisesti, yksityiselämäsi tullaan möyrimään perin pohjin, mikään ei saa olla sinun omaasi ja henkilökohtaista, jokainen vaatekappaleesi arvostellaan, jokainen sanasi halutaan kääntää sinua vastaan, jokainen hymy on tekovirnistys ja jokainen kaunis ele onkin vain markkinointikikka. Aivan kuin julkisuudessa ollessaan ihminen menettäisi kaikki oikeutensa, mutta ennen kaikkea oikeutensa olla ihminen, yksityishenkilö.

Kuka haluaa tehdä työtä, jossa saat päivittäin palkaksesi miljoona haukkua, vihaviestiä ja halveksuntaa? Eikö meille opetettu ala-asteella, että se joka haukkuu toista, on itse käyttämänsä haukkumanimen mittainen ihminen? Vaikka totesinkin jo, että itse en ole edes Cheekin fani, enkä varmasti tule lähtemään hänen ensi elokuun suurelle keikalleen, arvostan häntä suuresti. Hän jaksaa yrittää tässä maassa jotain sellaista, joka aiheuttaa suunnattoman määrän vihaa. Pitäisikö ihmisten löytää jokin toinen tapa purkaa aggressioitaan, kuin mollaamalla jotakin itselleen tuntematonta heppua, jonka laulamista lauluista ei pidä? Ehdottaisin ryhmäterapiaa tai potkunyrkkeilyä. Mutta kenen mielestä on oikein kohdistaa vihansa ihmiseen, jota ei edes tunne?

Loppuun lisättäköön, että tottakai kaikilla on omat mielipiteensä asioista ja niin saakin olla. Mielipiteitähän meillä on jokaisesta asiasta ja henkilöstä. En vain koskaan ole ymmärtänyt, minkä takia haukkuminen ja joskus jopa suoranainen julmuus muuttuu hyväksyttäväksi siinä vaiheessa, jos kohteena on julkkis.

Yksin asumisen iloja

Hymyilyttää
otan askeleen, pyörähdän ympäri.
Horjahdan hiukan, mutta se ei haittaa,
yleisö rakastaa minua tänään.

Sävelet toistuvat korvissani,
ja minä tanssin,
tanssin kuin kukaan ei olisi näkemässä.

Eikä olekaan.
Vaihdan tietokoneen soittolistalta uuden biisin,
kumarran jälleen ja
aloitan uuden tanssinäytöksen.

Näe

Kun on elänyt ja nähnyt sekä ylä- että alamäkiä sanotaan sen tuovan jonkinlaista viisautta. Kun on kohdannut monenlaisia asioita, taistellut demoniensa kanssa ja selviytynyt niistä, sen jälkeen ihmiselle on syntynyt elämänkatsomusta. Jotakin viisautta, jota ei pysty oppimaan kirjoja lukemalla, ainoastaan kokemalla jotain, mitä voisi kutsua taisteluksi. Kun joutuu näkemään tuskaa ja murhetta, osaa arvostaa täysin uudella tavalla parempia asioita ja onnellisempia aikoja.

Näin olen kuullut sanottavan ja näihin sanoihin olen monesti pistänyt uskoni, kun päivä ei tunnu paistavan risukasaan tai kun taistelen ongelmien kanssa käyden häviön partaalla. Olen usein pohtinut kohtaloa ja sitä, tapahtuuko kaikki tässä maailmassa jonkin syyn takia. Vaikka toisinaan olen tullut siihen tulokseen, että näin ei välttämättä ole, niin silti huomaan uskovani siihen. Tapaan itseni salaa ajattelemasta, että huonoimmistakin kokemuksista on hyötyä ja ne ovat varmasti sattuneet kohdalleni vain siksi, että jotain parempaa on tulossa ja että olisin sitten valmis ottamaan sen vastaan.

Enkä tarkoita nyt pelkästään ihmissuhteita, vaikka varmasti monet ajatukseni yleensä liitetään juuri niihin, vaan kaikkea muutakin. Aivan kaikkea, mikä kuuluu ihmisen elämään, ystävät, rahat, asunto, koti, perhe, työt. Jollain tapaa haluan uskoa siihen, että millä saralla vain tapahtuu jotakin ikävää, se tapahtuu vain siksi, että jotain mukavampaa on aivan nurkan takana, tai jos ei ihan niin lähellä, niin kuitenkin tulossa. En voi luopua toivosta, en halua menettää uskoani, vaikka järki sanoisi mitä.

Puhuimme eräs päivä erään luottohenkilöni kanssa elämästä ja hän sanoi minulle erään lauseen, joka jäi mieleeni: ”Kun avaa silmänsä, niin sitten sitä näkee.” Ehkä jokainen meistä tarvitsisi elämäänsä myös erittäin huonoja kokemuksia, jotta osaisi sen jälkeen myös nähdä. Nähdä elämän paremmin ja selkeämmin kuin ennen, nähdä kaikki värit, tunteet, kokemukset, kyyneleet, syyt ja seuraukset jollain uudella tavalla.

Päivän vitsi

Vielä vähän vanhoista päiväkirjoistani kirjoittaakseni, löysin erään lauseen, joka huvitti minua. Kirjoitin haparoivin sanoin vuosia sitten tarvitsevani miehen, joka puhuu paljon ja hauskuuttaa minua, sillä en itse kertoile juurikaan tarinoita enkä naura kovin usein.

Nyt te, jotka tunnette minut, annan teille luvan nauraa tälle ajatukselle ääneen: Niina, tuo hiljainen ja totinen nainen.

Puolen vuoden mykkäkouluparisuhde

Olen viimeisen viikon aikana lukenut vanhoja päiväkirjojani. Joskus kirjoitin niitä erittäin ahkerasti, saatoin raapustella tuntemuksiani ylös jopa päivittäin. Jotkin tapahtumat on kerrattu tarkasti suttuisilla lyijykynän vedoilla, kun tunteet ovat painaneet niskassa niin painavina, että ne on pitänyt kiireellä saada kirjoitettua ulos päästäni.

Jotkin kohdat ovat olleet täyttä murhaa. Minulle itselleni. Joidenkin sivujen kohdalla naamani on vääntynyt irveeseen ja käsi on väkisinkin lennähtänyt kasvoilleni peittämään silmiäni. Olenko todella tehnyt noin, olenko todella kirjoittanut noin, olenko todella ajatellut noin tyhmästi? Jokin vuosi olen tehnyt lähtöä ystäväni kanssa kohti laulukilpailuja, vaikka enhän minä osaa edes laulaa kunnolla. Toisena hetkenä olen ollut kirjoittamassa kaverilleni viestiä, kun yhtäkkiä päähäni pälkähti muka loistava ja toteutuskelpoinen ajatus ja laitoin heti epätoivoisen ihastumiseni kohteena olleelle pojalle sähköpostin: ”Hyvää loppuelämää.” Tärisevin käsin käänsin päiväkirjani sivua ja kurkistin silmieni raosta, mitähän tuo poika oli vastannut minulle, vai olinko samalla tuhonnut kaveruutemme lopullisesti.

Joidenkin sivujen kohdalla olen saanut myös hymyillä, kun olen unohtanut hyvät hetket siskoni kanssa. Kuinka leikimme lumilinnassa edellisenä iltana ammuttujen rakettien tikuilla, sillä nehän olivat selkeästi pyssyjä ja pommeja, joilla puolustimme linnaamme. Toisaalta välittömästi tämän jälleen saan taas nauraa tekstilleni, kun olen ilmeisesti vahingossa huitaissut pikkusiskoa naamaan pommilla, jonka jälkeen sisko on hyppinyt päälläni ja potkinut naamaani. Voi tuota sisarusrakkautta.

Jotkin kohdat tosin aiheuttavat vain suurta hämmennystä, kun tekstissä hyppivät lukioaikoina Mikot ja Juusot, joille ei löydy mitään selitystä, mutta joihin olen ollut palavasti ihastunut. Todellista ihastumista, kun joitakin vuosia myöhemmin en saa edes mieleeni, kuka hiton miekkonen on kuljettanut minut keskustasta kotipihalleni. Ehkä jotkin ihmiset on tarkoituskin unohtaa.

Päiväkirja on muistuttanut minua joskus myös sellaisista asioista, joita ei olisi tarvinnut unohtaa. Se on auttanut minua muistamaan jotkin asiat oikealla tavalla, ilman ajan kultaista pintausta. Kun esimerkiksi mietin erästä suhdettani, kuinka onnellinen sen aikana muka aina olin, on päiväkirjan sivut jotakin aivan muuta täynnä. Teksti on karua pohdiskelua siitä, pitäisikö karata pojalta nyt vai heti, sillä en ollut iloinen ja kaikki tuntui vetävän minua alaspäin. Sen aikaisia tekstejä lukiessani sain ensimmäistä kertaa katsella menneisyyteen jollain lailla objektiivisesti ja ymmärtää ehkä jotain sellaista, joita pelkkien omien muistikuvieni varassa en olisi ymmärtänyt.

Unohtamisesta puheen ollen, ehkä päiväkirja ei ole aina hyvä ja hauska keksintö. Joskus on ehkä tärkeä unohtaa jotkin siskon kanssa käydyt riidat, ystävien mielensäpahoittamiset tai toverien selkäänpuukottamiset.  Joskus päiväkirjaa lukemalla saattavat vanhat haavat revetä auki, hyvänä ystävänä pitämästään ihmisestä saattaa saada uudelleen selville jotakin pahaa, jota ei olisi halunnut enää muistaa. Jotkin ikävämmät aikakaudet elämästä olisi ehkä hyväkin haudata jonnekin syvälle, sillä mitä niitä kerta toisensa jälkeen elämään uudelleen? Mitä hyötyä siitä olisi?Jos asiat on joskus käsitellyt ja käynyt läpi, ehkä se yksi kerta riittää. Ehkä on turhaa velloa jossain synkeissä ajatuksissa ja katumuksen kurimuksessa yhä uudelleen ja uudelleen.

Kun seuraavan kerran luen taas noita vanhojen aikojen kirjoituksiani, hyppään suosiolla sellaisten kohtien yli, joissa elämä on runnonut hiukan enemmän. Keskityn niihin hauskoihin muistoihin ja hulvattomiin tapahtumiin, joihin iän tuoma viisaus antaa uuden, humoristisen lisämaun. Kuten se kerta ala-asteella, kun eräs poika kysyi minulta ”alanko olee” hänen kanssaan ja kun puolen vuoden ”olemisen” jälkeen kirosin päiväkirjalleni, miksi minut on jätetty ja miksi minulle käy aina näin ja miten elämä minua kolhiikaan, eikä kukaan ikinä tykkää minusta. Jälkikäteen ajateltuna olisin ehkä voinut puhua tälle niin sanotulle poikaystävälleni edes muutaman sanan puolivuotisen suhteemme aikana. Ehkä mykän tytön esittäminen ei ollut se paras ratkaisu kyseisessä ihmissuhteessa.

Eläminen ja elossa olo

Joskus minäkin kirosin sitä, että en aio tehdä enää yhtäkään virhettä elämässäni. Olin niin kyllästynyt siihen, että löysin itseni uudellee ja uudelleen satutettuna, loukkaantuneena ja murjottamassa jonkin elämän konnankoukun takia. Vannoin kivettäväni ja kovettavani itseni niin, etten enää kompastuisi mihinkään ja jos päätyisinkin kaatumaan, se ei tuntuisi enää missään.

Jossakin vaiheessa kuitenkin pysähdyin ajattelemaan asiaa tarkemmin. Virheethän kertovat elämästä ja kun niitä ei ollut tullut vastaan pitkiin aikoihin, huomasin eläväni jonkinlaisessa kuplassa. En päästänyt ketään liian lähelle, en koettanut siipiäni uusien asioiden parissa tai lähtenyt spontaanisti jonkun mukaan pitkälle ulkomaanmatkalle. Olin niin vannoutunut noudattamaan hyväksi havaittuja reittejä, että en edes huomannut eläväni melko tylsää elämää. Tai ei ehkä tylsää, mutta pysähtynyttä elämää. Sellaista, jota eläessä ei oikeastaan keksi mitään vastattavaa, jos tuttu tulee vastaan ja kysyy: ”Kuinka sinulla menee.”

Tunnettu sanonta menee jotenkin niin, että kun alkaa tehdä uusia virheitä, tietää yrittäneensä myös jotain uutta ja yrittäneensä edistyä elämässään. Niinpä virheetön elämäni alkoi ahdistaa minua. Äkkiä seinät näyttivät kaatuvan päälleni ja jokaisen päivän rutiinini tuntuivat huutavan minulle kovaan ääneen samaa sanomaa.

Virheiden avulla voi punnita elämässään edistymistä. Jos samat virheet toistuvat kerta toisensa jälkeen, täytyy pysähtyä ajattelemaan, mistä se johtuu. Mikä ajaa tekemään samat asiat kerta toisensa jälkeen, vaikka niiden jälkeen päätyy aina nuolemaan haavojaan? Joskus on vaikeakin arvioida omia tekojaan ja sitä, miten voisi välttyä samoilta ikäviltä seurauksilta.

Lapsena nuo asiat olivat helpompia – jos varasti keksin purkista, sai tukkapöllyn. Oli helppo huomata syy-seuraussuhteet ja mistä teosta koitui rangaistus ja mistä kiiteltiin vuolaasti. Aikuisena harvoin kukaan on kiittämässä hyvin tehdystä työstä tai heti ilkeyksiä tehtyä tuomitsemassa niistä rangaistusta. Vanhempana nämä teot saattavat olla paljon monimutkaisempia, kiemuraisia ja päällekkäisiä sanoja ja eleitä, joiden seuraukset ilmenevät toisinaan saman tien mutta joskus vasta vuosien päästä. Joskus seurauksena saattaa olla vain äkillinen ymmärrys siitä, että on kasvanut jotenkin kieroon, ikäväksi ihmiseksi.

Joskus on pysähdyttävä ja mietittävä virheitään tai virheettömyyttään. Jos ei elämässä tapahdu mitään sen kummempaa, onko se yhdentekevää vai mukavaa ja leppoista olemista? Voiko virheettömyydellä muka löytää todellisen, valloittavan ja jokaiseen soluun hiipivän onnen? Ehkä olisi aika nousta ylös, lähteä ulos ja alkaa puuhastelemaan jotakin uutta. Jotakin, josta saattaa syntyä jotain uutta ja kaunista – tai jonka jälkeen huomaa olevansa loukkaantunut ja loukattu. Mutta ehkä eläminen on juuri sitä, ehkä eläminen on kaiken sen arvoista.