Sekaisin

Ajatukseni eivät kestä tänään kasassa, joten turhien sanakikkailuiden ja filosofisten hömpötysten sijaan saatte lukea tarpeetonta huttua.

o Katselin eilen kotisohvalla televisiosta Neljät häät -ohjelmaa. Neljä naista nyyhki vuorotellen jonkun häissä ja kertoivat, kuinka liikuttava juhla olikaan. Ehdin katsoa neljästä morsiamesta vain kahden häät, ennenkuin oloni alkoi olla siirapilla kuorrutettu. Kyynisyyteni ei kestänyt enää, vaan tuttu lälly-inhoni nosti päätään ja oli pakko katsoa jotain tunteetonta mäiskimistä. Valitettavasti sitä ei ollut tarjolla eilen illalla, joten tyydyin ihailemaan Bruce Williksen lihaksia. Ei siis huono vaihtoehto ollenkaan.

o Aina kun olen Imatralla oleilemassa, menen päivissä sekaisin. Joka päivä täällä tuntuu loputtoman pitkältä vapaapäivältä. Loputtomolta ehkä senkin takia, että viime aikoina täällä vieraillessani on satanut vettä. Joten vaihtoehdoiksi jää istua koneella, katsoa televisiota tai kävellä lähikauppaan ostamaan pizzaa. Helppo elämä?

o Imatrasta puheen ollen, kuinka on mahdollista, että aina täällä ollessani minut hälytetään töihin? Tiesin kyllä tämän päivän työvuoron mahdollisesta olemassaolosta, mutta se varmistui vasta, kun olin saapunut kotipaikkakunnalleni. Eräs perjantai-ilta taas saavuin vanhempiani moikkaamaan, niin eikös seuraavana aamuna yhdeksältä soinut puhelin: ”Tulisitko mahdollisimman nopeasti töihin, täällä on katastrofi?” Sanoin siis heippa isälleni ja hyppäsin bussiin.

o Pitäisköhän olla aina todella väsynyt, niin elämä näyttäytyisi paljon hauskempana koko ajan? Hyvä mittari väsymykseni kriittiselle tilalle on se, jos nauran jokaikiselle siskoni jutulle. Eilen nauroin koko päivän hänen kanssaan todella typerille vitseille. ”Kolme mummoa ajoi tandemilla ja keskimmäinen keuli”, herätti suunnattoman naurunpuuskan, joka jatkui vain kovempana, kun kolme pihviä oli pannulla ja keskimmäisellä oli kuuma.

o Rakastan mielenkiintoisia keskusteluja ja väittelyitä. Miksi niitä käydään niin harvoin?

o Kesäni alkaa näyttää täydemmältä kuin ennen. Joka toiselle viikonlopulle ja viikolle on suunnitelmat valmiina, ja kesäkuussa minulla taitaa olla peräti neljä päivää aikaa tehdä asioita ex tempore. Tämä kuulostaa todella pelottavalta tällaisen hetkessä eläjän mielestä, mutta ehkä on hyvä joskus kokeilla suunnitelmallisuuttakin. Ehkä tästä tulee hauskin kesä koskaan. Ei sitä ikinä tiedä.

Mainokset

Surkeuden huipentuma

Voiko itseään vihata?

En pidä joistain valinnoistani. En pidä siitä, miten joihinkin asioihin suhtaudun. En pidä siitä, mitä tunnen. En pidä siitä, etten osaa elää järkevästi. En pidä siitä, miten kohtelen tiettyjä ihmisiä. En pidä siitä, miten puhun, käyttäydyn tai ajattelen. Joiltain osin.

Uusi positiivinen asenteeni ei tunnu yltävän yksinäisiin sunnuntai-iltoihin. Itseään voi siis vihata. Eri asia onkin, kannattaako se.

Ehkä maanantai on taas toivoa täynnä.

Fuck this

Lauluntekijät tekevät joskus sellaisia sanoituksia, joita ei voi soittaa suurelle yleisölle ilman, että kansa älähtää. Tai että kansa vastustaa järkyttävää nykyajan kielenkäyttöä. Sen takia onkin olemassa laulujen alkuperäiset versiot, jotka päätyvät suoraan albumille, ja sitten on ne lässynlää-radioeditit.

Mieleeni tulee kaksi esimerkkiä viime ajoilta. Enrique Iglesias laulaa radiossa, että tänä iltana hän rakastaa sinua. Lyriikat ovat mielestäni kuin huono vitsi. Tai vähintään yhtä valheelliset, kuin miehet baarissa, Alkuillasta he yrittävät vaikuttaa muulta kuin mitä ovat, lausuvat hempeitä sanoja ja pehmeitä lupauksia. Sitten loppuillasta voikin laulaa naiselle jo ihan oikealla versiolla sanoituksesta: ”Tonight I’m fucking you.”

Sitten asiat etenevät yöllisestä rakastamisesta lyhykäiseen tapailuun, joka taas päättyy huonosti. Sitten Cee Lo Green laulaa radiossa, että on päättänyt ”forget you”. Voisi sitä tietysti varmasti unohtaakin ihmisen, mutta ehkä kuitenkin jokaiselle on tutumpi tapa ajatella varsinaisen version tavoin: ”Fuck you.”

Lauletaan asioista niin kuin ne ovat. Turhaa lähteä hempeilemään ja kikkailemaan sanojen kanssa, jos haluaa asiansa menevän perille.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa…

On olemassa tutkimus, jonka mukaan seurustelun aloittaminen vie ihmiseltä kaksi ystävää. Kun aloitat hempeilemään jonkun kanssa, sinulta tippuu kaksi elämäsi oletettavasti tärkeimpiin ihmisiin kuuluvaa tyyppiä kärryistä. Kuulostaako tämä kenenkään selväjärkisen mielestä hienolta asialta? Tai voitteko kuvitella, miltä niistä kahdesta ystävästä tuntuu, jotka huomaavat jääneensä jälkeen vain rakkauden tähden?

Hyvä on, mielestäni rakkaus on todella hieno asia ihmisen elämässä. Sitä täytyy varjella ja vaalia. Sen eteen kannattaa myös mielestäni tehdä töitä ja sitä kannattaa metsästää itselleen, jos ei sitä vielä omista. Omaa rakasta siis. Ymmärrän myös, että rakastumisvaiheen huuma vie mennessään, eikä silloin pysty ajattelemaan terveellä järjellä.

Mutta mitä haittaa siitä on, jos silti yrittäisi säilyttää edes hitusen tuota maalaisjärkeä päässään, vaikka rakkaus valtaa tilaa aivoista hurmaavalla vauhdillaan? Sillä itse ainakin olen sen verran realisti, että tiedän suhteiden tulevan ja menevän. Pariskunnat löytävät toisensa ja vuoden tai kahden jälkeen heidän tiensä erkanevat. Tai kymmenen vuoden. Harva löytää elämäänsä näin nuorena sitä henkilöä, jonka kanssa haluaa viettää aikaa kuolemaansa saakka. Vaikka itsekin haluaisin siihen uskoa, että se on mahdollista, niin silti sen todennäköisyys nykymaailman tahdon kaiken -ajattelun aikana on huonolla tasolla.

Sitten kun suhde on ohi, eikä ole enää ketään, kenen kanssa kyhjöttää neljän seinän sisällä kaikkia päiviä, on aika kysyä yksi kysymys: kenen luokse palaat? Jos seurustelee niin intensiivisesti, että on pudottanut kyydistään ystäviä, kenen luokse menet kertomaan elämäsi tuskasta? Jos joku vuosia sitten minut unohtanut toveri soittaisi minulle ja aloittaisi tilittämään pahaa oloaan, voisin tuntea oloni jopa katkeraksi. Kenen luokse palaat, jos et ole säilyttänyt siteitä ystäviisi hyvinä? Jos yrität kuin varkain hiippailla takaisin entisen kaverisi elämään, saattaa toinen lyödä oven paiskaten kiinni nenäsi edestä. Siinähän sitten seisot portailla yksin, jolloin vuorot ovat vaihtuneet.

Bros before hoes. Koska tässä maailmassa mikään ei ole sen tärkeämpää kuin ystävät, joihin voit luottaa ja joiden tiedät välittävän sinusta. Ja joista välität myös itse niin paljon, ettet hylkää heitä.

Oivallus

Piilevä kyynisyyteni vaikuttaa myös huumorintajuuni. Esimerkkinä voi hyvin pitää Helmiä sioille -sarjakuvaa (jota voi muuten lukea ilmaiseksi Turun Sanomien sivuilla netissä), jonka henkilöhahmoista hiiri on ehdoton suosikkini.

Hiiri tekee listaa maailman ihmisistä. Niistä, joista ei pidä ja niistä, joita ei voi sietää. Toinen hahmo ehdottaa, että hiiri tekisi listan myös sellaisista henkilöistä, joista pitää, ja antaisi listalle sitten mukavan nimen. Listan nimi on niin osuva omiin teksteihinikin verraten, että nauroin ääneen. Ehkä myös siksi, että tajusin samalla, kuinka typerältä kyynisyyteni saattaa joskus kuulostaa.

”Tulevat pettymykset.”

Ikävä

Tunteiden kirjo on valtaisa. Tunteita, kuten ilo, suru, häpeä, viha, pettymys. Se siitä listasta, sillä jokainen elävä ihminen varmasti tunnistaa aiheen, josta puhun. Jollei ole henkisesti sairas, osaa varmasti jatkaa listaa vielä pitkälle erilaisilla tuntemuksilla.

Ihmisen elämä on mielestäni myös tunteiden käsittelyn opettelua. Vuosien varrella oppii huomaamaan itsessään tietyt merkit alakuloisuudesta ja osaa ehkä jossain vaiheessa piristää itseään niin, ettei enää ole surullinen. Onnellisuutta osaa ruokkia ja epätoivon tyrehdyttää. Osaa, jos osaa. Olen nimittäin huomannut itsessäni yhden tunnevaurion. En osaa käsitellä ikävää. Minulla tulee aika ajoin ikävä mitä eriskummallisempia ihmisiä, ja joskus jopa esineitä tai asioita lapsuudestani tai jostain ikimuistettavasta hetkestä. Ikävä on joskus niin musertava, että se tuntuu polttavana pistelynä rinnassa.

Ikävä on vainonnut minua vuosi toisensa jälkeen. Erilaiset ihmiset hiipivät mieleeni ja tukkivat kaikki järjen hivenet jonnekin syvään ja pimeään komeroon, jolloin lamaannun täysin. Jos saisin valita yhden asian poistettavaksi minusta, olisi se juuri tuo kyseinen tunne. Milloin opin hallitsemaan sitä? Millä saan turhan ikävöimisen poistettua ajatuksistani?

Nytkin minulla on ikävä. Tilanteita, ihmisiä, asioita. Tunne on pakahduttava, enkä osaa tehdä sille mitään. Ehkä kärsin taas aikani ja odotan sen haihtumista.

Kuin lapsi jouluaamuna

Tänä vuonna juhlin syntymäpäiviäni. En täytä pyöreitä tai keskipyöreitä, mutta miksi väistäisin hyvän syyn juhlia?

Pitkästä aikaa tunnen oloni todella innostuneeksi, sillä en muista milloin viimeeksi olisin juhlinut ikääntymistäni kunnolla. Ehkä haluankin etsiä kaikille tötteröhatut ja koristella asuntoni ilmapalloilla? Mitähän aikuisversioita vanhoista tutuista leikeistä keksisi? Olen liian innoissani puhunut tästä jo monta päivää, joten jos juttuni alkavat pyöriä liiaksi samalla alueella tässä kuukauden ajan, lyökää minua.

It’s gonna be legen… wait for it… dary!