Sekaisin

Ajatukseni eivät kestä tänään kasassa, joten turhien sanakikkailuiden ja filosofisten hömpötysten sijaan saatte lukea tarpeetonta huttua.

o Katselin eilen kotisohvalla televisiosta Neljät häät -ohjelmaa. Neljä naista nyyhki vuorotellen jonkun häissä ja kertoivat, kuinka liikuttava juhla olikaan. Ehdin katsoa neljästä morsiamesta vain kahden häät, ennenkuin oloni alkoi olla siirapilla kuorrutettu. Kyynisyyteni ei kestänyt enää, vaan tuttu lälly-inhoni nosti päätään ja oli pakko katsoa jotain tunteetonta mäiskimistä. Valitettavasti sitä ei ollut tarjolla eilen illalla, joten tyydyin ihailemaan Bruce Williksen lihaksia. Ei siis huono vaihtoehto ollenkaan.

o Aina kun olen Imatralla oleilemassa, menen päivissä sekaisin. Joka päivä täällä tuntuu loputtoman pitkältä vapaapäivältä. Loputtomolta ehkä senkin takia, että viime aikoina täällä vieraillessani on satanut vettä. Joten vaihtoehdoiksi jää istua koneella, katsoa televisiota tai kävellä lähikauppaan ostamaan pizzaa. Helppo elämä?

o Imatrasta puheen ollen, kuinka on mahdollista, että aina täällä ollessani minut hälytetään töihin? Tiesin kyllä tämän päivän työvuoron mahdollisesta olemassaolosta, mutta se varmistui vasta, kun olin saapunut kotipaikkakunnalleni. Eräs perjantai-ilta taas saavuin vanhempiani moikkaamaan, niin eikös seuraavana aamuna yhdeksältä soinut puhelin: ”Tulisitko mahdollisimman nopeasti töihin, täällä on katastrofi?” Sanoin siis heippa isälleni ja hyppäsin bussiin.

o Pitäisköhän olla aina todella väsynyt, niin elämä näyttäytyisi paljon hauskempana koko ajan? Hyvä mittari väsymykseni kriittiselle tilalle on se, jos nauran jokaikiselle siskoni jutulle. Eilen nauroin koko päivän hänen kanssaan todella typerille vitseille. ”Kolme mummoa ajoi tandemilla ja keskimmäinen keuli”, herätti suunnattoman naurunpuuskan, joka jatkui vain kovempana, kun kolme pihviä oli pannulla ja keskimmäisellä oli kuuma.

o Rakastan mielenkiintoisia keskusteluja ja väittelyitä. Miksi niitä käydään niin harvoin?

o Kesäni alkaa näyttää täydemmältä kuin ennen. Joka toiselle viikonlopulle ja viikolle on suunnitelmat valmiina, ja kesäkuussa minulla taitaa olla peräti neljä päivää aikaa tehdä asioita ex tempore. Tämä kuulostaa todella pelottavalta tällaisen hetkessä eläjän mielestä, mutta ehkä on hyvä joskus kokeilla suunnitelmallisuuttakin. Ehkä tästä tulee hauskin kesä koskaan. Ei sitä ikinä tiedä.

Surkeuden huipentuma

Voiko itseään vihata?

En pidä joistain valinnoistani. En pidä siitä, miten joihinkin asioihin suhtaudun. En pidä siitä, mitä tunnen. En pidä siitä, etten osaa elää järkevästi. En pidä siitä, miten kohtelen tiettyjä ihmisiä. En pidä siitä, miten puhun, käyttäydyn tai ajattelen. Joiltain osin.

Uusi positiivinen asenteeni ei tunnu yltävän yksinäisiin sunnuntai-iltoihin. Itseään voi siis vihata. Eri asia onkin, kannattaako se.

Ehkä maanantai on taas toivoa täynnä.

Fuck this

Lauluntekijät tekevät joskus sellaisia sanoituksia, joita ei voi soittaa suurelle yleisölle ilman, että kansa älähtää. Tai että kansa vastustaa järkyttävää nykyajan kielenkäyttöä. Sen takia onkin olemassa laulujen alkuperäiset versiot, jotka päätyvät suoraan albumille, ja sitten on ne lässynlää-radioeditit.

Mieleeni tulee kaksi esimerkkiä viime ajoilta. Enrique Iglesias laulaa radiossa, että tänä iltana hän rakastaa sinua. Lyriikat ovat mielestäni kuin huono vitsi. Tai vähintään yhtä valheelliset, kuin miehet baarissa, Alkuillasta he yrittävät vaikuttaa muulta kuin mitä ovat, lausuvat hempeitä sanoja ja pehmeitä lupauksia. Sitten loppuillasta voikin laulaa naiselle jo ihan oikealla versiolla sanoituksesta: ”Tonight I’m fucking you.”

Sitten asiat etenevät yöllisestä rakastamisesta lyhykäiseen tapailuun, joka taas päättyy huonosti. Sitten Cee Lo Green laulaa radiossa, että on päättänyt ”forget you”. Voisi sitä tietysti varmasti unohtaakin ihmisen, mutta ehkä kuitenkin jokaiselle on tutumpi tapa ajatella varsinaisen version tavoin: ”Fuck you.”

Lauletaan asioista niin kuin ne ovat. Turhaa lähteä hempeilemään ja kikkailemaan sanojen kanssa, jos haluaa asiansa menevän perille.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa…

On olemassa tutkimus, jonka mukaan seurustelun aloittaminen vie ihmiseltä kaksi ystävää. Kun aloitat hempeilemään jonkun kanssa, sinulta tippuu kaksi elämäsi oletettavasti tärkeimpiin ihmisiin kuuluvaa tyyppiä kärryistä. Kuulostaako tämä kenenkään selväjärkisen mielestä hienolta asialta? Tai voitteko kuvitella, miltä niistä kahdesta ystävästä tuntuu, jotka huomaavat jääneensä jälkeen vain rakkauden tähden?

Hyvä on, mielestäni rakkaus on todella hieno asia ihmisen elämässä. Sitä täytyy varjella ja vaalia. Sen eteen kannattaa myös mielestäni tehdä töitä ja sitä kannattaa metsästää itselleen, jos ei sitä vielä omista. Omaa rakasta siis. Ymmärrän myös, että rakastumisvaiheen huuma vie mennessään, eikä silloin pysty ajattelemaan terveellä järjellä.

Mutta mitä haittaa siitä on, jos silti yrittäisi säilyttää edes hitusen tuota maalaisjärkeä päässään, vaikka rakkaus valtaa tilaa aivoista hurmaavalla vauhdillaan? Sillä itse ainakin olen sen verran realisti, että tiedän suhteiden tulevan ja menevän. Pariskunnat löytävät toisensa ja vuoden tai kahden jälkeen heidän tiensä erkanevat. Tai kymmenen vuoden. Harva löytää elämäänsä näin nuorena sitä henkilöä, jonka kanssa haluaa viettää aikaa kuolemaansa saakka. Vaikka itsekin haluaisin siihen uskoa, että se on mahdollista, niin silti sen todennäköisyys nykymaailman tahdon kaiken -ajattelun aikana on huonolla tasolla.

Sitten kun suhde on ohi, eikä ole enää ketään, kenen kanssa kyhjöttää neljän seinän sisällä kaikkia päiviä, on aika kysyä yksi kysymys: kenen luokse palaat? Jos seurustelee niin intensiivisesti, että on pudottanut kyydistään ystäviä, kenen luokse menet kertomaan elämäsi tuskasta? Jos joku vuosia sitten minut unohtanut toveri soittaisi minulle ja aloittaisi tilittämään pahaa oloaan, voisin tuntea oloni jopa katkeraksi. Kenen luokse palaat, jos et ole säilyttänyt siteitä ystäviisi hyvinä? Jos yrität kuin varkain hiippailla takaisin entisen kaverisi elämään, saattaa toinen lyödä oven paiskaten kiinni nenäsi edestä. Siinähän sitten seisot portailla yksin, jolloin vuorot ovat vaihtuneet.

Bros before hoes. Koska tässä maailmassa mikään ei ole sen tärkeämpää kuin ystävät, joihin voit luottaa ja joiden tiedät välittävän sinusta. Ja joista välität myös itse niin paljon, ettet hylkää heitä.

Oivallus

Piilevä kyynisyyteni vaikuttaa myös huumorintajuuni. Esimerkkinä voi hyvin pitää Helmiä sioille -sarjakuvaa (jota voi muuten lukea ilmaiseksi Turun Sanomien sivuilla netissä), jonka henkilöhahmoista hiiri on ehdoton suosikkini.

Hiiri tekee listaa maailman ihmisistä. Niistä, joista ei pidä ja niistä, joita ei voi sietää. Toinen hahmo ehdottaa, että hiiri tekisi listan myös sellaisista henkilöistä, joista pitää, ja antaisi listalle sitten mukavan nimen. Listan nimi on niin osuva omiin teksteihinikin verraten, että nauroin ääneen. Ehkä myös siksi, että tajusin samalla, kuinka typerältä kyynisyyteni saattaa joskus kuulostaa.

”Tulevat pettymykset.”

Ikävä

Tunteiden kirjo on valtaisa. Tunteita, kuten ilo, suru, häpeä, viha, pettymys. Se siitä listasta, sillä jokainen elävä ihminen varmasti tunnistaa aiheen, josta puhun. Jollei ole henkisesti sairas, osaa varmasti jatkaa listaa vielä pitkälle erilaisilla tuntemuksilla.

Ihmisen elämä on mielestäni myös tunteiden käsittelyn opettelua. Vuosien varrella oppii huomaamaan itsessään tietyt merkit alakuloisuudesta ja osaa ehkä jossain vaiheessa piristää itseään niin, ettei enää ole surullinen. Onnellisuutta osaa ruokkia ja epätoivon tyrehdyttää. Osaa, jos osaa. Olen nimittäin huomannut itsessäni yhden tunnevaurion. En osaa käsitellä ikävää. Minulla tulee aika ajoin ikävä mitä eriskummallisempia ihmisiä, ja joskus jopa esineitä tai asioita lapsuudestani tai jostain ikimuistettavasta hetkestä. Ikävä on joskus niin musertava, että se tuntuu polttavana pistelynä rinnassa.

Ikävä on vainonnut minua vuosi toisensa jälkeen. Erilaiset ihmiset hiipivät mieleeni ja tukkivat kaikki järjen hivenet jonnekin syvään ja pimeään komeroon, jolloin lamaannun täysin. Jos saisin valita yhden asian poistettavaksi minusta, olisi se juuri tuo kyseinen tunne. Milloin opin hallitsemaan sitä? Millä saan turhan ikävöimisen poistettua ajatuksistani?

Nytkin minulla on ikävä. Tilanteita, ihmisiä, asioita. Tunne on pakahduttava, enkä osaa tehdä sille mitään. Ehkä kärsin taas aikani ja odotan sen haihtumista.

Kuin lapsi jouluaamuna

Tänä vuonna juhlin syntymäpäiviäni. En täytä pyöreitä tai keskipyöreitä, mutta miksi väistäisin hyvän syyn juhlia?

Pitkästä aikaa tunnen oloni todella innostuneeksi, sillä en muista milloin viimeeksi olisin juhlinut ikääntymistäni kunnolla. Ehkä haluankin etsiä kaikille tötteröhatut ja koristella asuntoni ilmapalloilla? Mitähän aikuisversioita vanhoista tutuista leikeistä keksisi? Olen liian innoissani puhunut tästä jo monta päivää, joten jos juttuni alkavat pyöriä liiaksi samalla alueella tässä kuukauden ajan, lyökää minua.

It’s gonna be legen… wait for it… dary!

Facebook on pilannut maailman

Se on yksinkertaisesti totta. Ja se on myös minun mielipiteeni eräissä seikoissa.

o Kun tapaan uusia ihmisiä, työnnän käteni eteenpäin kätelläkseni ja tehdäkseni hyvän ensivaikutelman. Hymyilen ja aloitan lausumalla: ”Moi, mie oon…” Ja sen pidemmälle en sitten pääsekään enää kovin usein, sillä toinen hymähtää tietäväisen oloisesti ja jatkaa lausettani ”Niina Kemppi, joo mie tiedän.” Ensivaikutelma luodaan siis nykyään jossain naamakirjan pimeissä syövereissä, joissa kaverien kaverit lukevat jokaisen kirjoittamani lauseen ja vitsini ja painavat nimeni mieleen. Lisäksi kaverien kaverien kaverit katselevat kuviani ja kertovat ensitapaamisellamme, että kuinka minulla onkaan nätti vihreä paita siinä profiilikuvakansiossani. Olenko ainut, josta tämä on pelottavaa, etenkin kun on kuvitellut säätäneensä yksityisyysasetukset tiukimmilleen? Mistä ne sen kuvan ovat silti kaivaneet nähtäville?

o Tykkäämisen helppous. Eikö kellekään muulle tule omituista halua esimerkiksi suuren kansanjuhlan kohdatessa tykätä kaikesta? Facebookissa on nykyään mahdollista tykätä kuvista, statuksista, kansioista ja jopa kommenteista. Joskus joudun hillitsemään itseäni, etten klikkaa jokaisen asian kohdalla ja osoita tykkääväni kaikesta. Tietysti positiivisuus on hieno asia, mutta joku roti pitää olla. Ennen jos ilmaisi pitävänsä jostain, se oli kunnianosoitus kyseiselle henkilölle tai asialle. Nykyään tykkäämiseni on rajatonta.

o Paitsi tietysti siinä määrin, etten ole vielä päättänyt, onko kohtuullista ja oikein tykätä omista kommenteistaan? Mielestäni minulla välähtää joskus niin hienosti, että haluan tykätä myös itsestäni. Onko se jo liian itserakasta?

o Jokainen kuva on nykyään tarkoitettu julkaistavaksi. Miten väsynyt oletkaan työpäivän jäljiltä, jos joku nappaa sinusta kuvan rojahdettuasi omituiseen vänkyräasentoon sohvalle, tiedät sen jossain vaiheessa löytyvän naamakirjasta kaverin kansiosta. Miten humalassa sitä onkaan, räkä poskella ja silmät kierossa, luultavasti aamulla herätessäsi saat huomata facebookissa kaiken olevan julkaistuna. Eräänä aamuna pelkäsin jopa videokuvaa baarin lavalla tanssimisestani. Onneksi sentään jollain on vielä sen verran lojaaliutta ystäviään kohtaan, että ymmärsi olla paljastamatta sätkimistäni puolelle maailmalle.

o Siinä missä kuvat aina julkaistaan, ei mikään muukaan ole enää yksityistä tai salattavaa. Kun luulet kuulleesi mehevän juorun kaupungilla ja aloitat kertomaan sitä, joku on aina lukenut sen jo facebookista.

o Paljoks sul on kavereita? Mul on ainaki seittemäsataakakskyt, mitäs siihen sanot? Ennen ystävät olivat ystäviä, kaverit vähän sen alapuolella ja sitten oli ne loput. Nykyään on ystäviä, kavereita ja facebook-kavereita, mutta missä menee raja minkäkin välillä? Hävettää melkein tunnustaa, mutta minultakin löytyy kaverilistaltani yksi sellainen ihminen, jota en kadulla vastaan kävellessä edes tunnistaisi. Raja on niin häilyvä, milloin voidaan olla tuttuja Internetin ihmeellisessä maailmassa, että se luo arkipäivään ihan omanlaisiaan ongelmia. Olen itsekin monen vanhan koulukaverini ystävä naamakirjassa, mutta kun tapaamme vuosien jälkeen taas kasvotusten, kuinka minun tulisi toimia? Pitäisikö minun leikkiä, etten tiedä hänen asioistaan mitään ja tiedustella päivän kuulumisia, vaikka olen saattanut lukea kaiken jo aikoja sitten netistä?

Facebook tarjoaa sellaisen informaation ja sosiaalisuuden ylitungoksen maailmaan, etten aina jaksa käsitellä kaikkea pienessä päässäni. Joskus harkitsen rajoittavani fb-ystäväni vain pariinkymmeneen, jottei tarvitsisi kärsiä oikeassa elämässä koneen välityksellä lipsautetuista salaisuuksista ja puolituttujen kyttäyksestä.

No, en oikeasti. Olen koukussa maailman pilanneeseen nettiyhteisöön.

Tekniikan ihmeellinen maailma

Ymmärtääkseni ilmalämpöpumppu on kaikkien mukavan tasaisten sisälämpötilojen ystävien sankari. Talvella ei tarvitse enää hytistä kylmässä eikä kesällä pyyhkiä hikeä otsalta, kun istuu katsomassa televisiota. Lisäksi sen pitäisi pienentää omakotitaloissa sähkölaskuja? Ihme vekotin, kuulostaa upealta.

Ai niin, ei sittenkään. Vanhempani ovat hankkineet sellaisen, ja kiitin kyllä heitä siitä talvella kotona vieraillessani. Kerrankin oli lämmintä ja joskus sisällä tarkeni jopa pienessä t-paidassa. Mitä lähemmäs kesä kuitenkin saapuu, sitä kylmempi tuntuu olevan. Jo kuukausi sitten pumppu alkoi puhaltaa kylmää ilmaa sisätiloihin, ja näköjään se on jatkanut sitä siitä lähtien aktiivisesti, sillä tulin eilen jälleen kotiin ja olen ulko-oven suljettuani joutunut kietoutumaan vilttiin ja äidin vanhaan ja kauhtuneeseen (ja epäilemättä erittäin seksikkään näköiseen) fleecepaitaan.

Luulin että tämä tekninen vimpain soisi minulle rauhan olla jäätymättä sisätiloissa talvisin. En osannut toivoa samaa kesän osalta.

Kakkua, olkaa hyvät

Oletteko koskaan miettineet tarkemmin syntymäpäiväkakun kynttilöiden puhaltamista? Ennen kuin kukaan ehtii edes koskea kakkuun, lauletaan onnittelut, jonka aikana päivän sankari puhkuu kakun täyteen sylkeä ja bakteereita. Toisin sanoen yrittää siis puhaltamalla sammuttaa ne kynttilöiden liekit.

Kun kakku on saastutettu, käymme syömään sitä hyvillä mielin, vaikka jotkut ihmiset pelkäävät jo saman juomalasin käyttämistä. Hullua, vai mitä?