Unettomat yöt ovat yksi pahimpia vihollisia, joita tiedän olevan. Keskellä pimeyttä, keskellä varjoja ja synkkiä nurkkia huoneessa sitä ajautuu ainoastaan pimeähköille aivojen käytäville harhailemaan, tutkailemaan unohdettuja ja salattuja asioita, joita ei välttämättä tarvitsisi koskaan vilkaista uudelleen ne kerran koettuaan. Kellon lähestyessä aamuyötä ne kuitenkin tuntuvat yhtäkkiä pohtimisen arvoisilta asioilta, sellaisilta, joita onkin kiva pyöritellä mielessä eri kulmista ja tarkkailla niitä kriittisesti.
Tietysti sitä ajautuu siitä sitten itsesyytösten ja pettymysten poluille. Elämässään näkee äkkiä kaikki ne virheet, jotka on tehnyt ja kaikki ne mahdollisuudet, jotka olisivat olleet tarjolla mutta joihin ei ajan kuluessakaan uskaltanut tarttua. Kuun loistaessa pilvettömällä taivaalla ja sekuntien lipuessa ohi kohti minuutteja ja tunteja nuo ajatukset valtaavat pään.
Mitä pidemmälle näitä aatosten teitä tarpoo, sitä kauemmas ajautuu myös unesta, sillä kukapa nukahtaisi kesken raivoisan itsetutkiskelun? Ajattelemalla läpi kaikki ne ajatukset, jotka on onnistunut välttämään päiväsaikaan, kaivaa itselleen vain kuoppaa. Pitäisi pystyä kesken kaiken vain hengittämään syvään ja antamaan itselleen anteeksi. Antamaan itselleen aikaa tehdä asiat, jotka ovat vielä tekemättä, eikä murehtia niitä etukäteen silloin, kun niille ei voi tehdä mitään. Antamalla itselleen luvan toivoa, että ohi kiitäneet mahdollisuudet avautuisivat vielä joskus uudelleen eteen.
Keskellä yötä ei voi muuta kuin antaa olla, oppia päästämään irti. Kun aamun ensimmäiset valon pisarat takertuvat seinille, siinä vaiheessa viimeistään on hyvä oppia vain olemaan.
tunnegeneraattori 